Kirjani ei ole enää minun käsissäni

Miltä tuntuu oman kirjan julkaisun alla? Entä sen jälkeen? Kolme kirjailijaa kertoo.

Ostanpa itselleni korvapuustin, Sandra Järvenpää päätti, kun oli lähettänyt esikoisromaaninsa viimeisen version kustantamoon.

Viiden vuoden työstä olisi ansainnut suuremmankin palkinnon, mutta Järvenpää ei tuntenut suurta vapautumisen riemua.

”Se kirjan loppuun saattaminen venyi ja venyi. Kun se oli vihdoin lähtenyt käsistäni, kaverit vitsailivat, että mahtaako pitää paikkansa”, Järvenpää sanoo.

Järvenpää asuu Tampereella, mutta tapaamme syyskuun alussa ravintolassa Helsingin rautatieaseman vieressä. Järvenpään esikoisromaani Asun talossa ikuisesti on juuri ilmestynyt, mutta hän ei vielä ole päässyt hypistelemään kirjaa, koska postin kulku viivästelee. Sormet syyhyävät.

Myöhemmin puhumme puhelimessa.

Haastattelun jälkeen Järvenpää meni Kiasman eteen kertomaan romaanistaan Into-kustantamon sosiaalisen median kanavalle ja sai vihdoin lämpimäisen käteensä.

”Luin rivejä romaanin alusta, ja ne saivat aikaan niin voimakkaan reaktion, että minulta pääsi pieni kiljahdus”, hän sanoo.

Romaaninsa loppusanoissa Järvenpää kertoo kirjoittaneensa kirjan Kirsin kanssa. Kirsi oli hänen tätinsä, joka teki 33-vuotiaana itsemurhan. Taustalla oli seksuaalista väkivaltaa ja mielenterveyden ongelmia.

Vaikka Järvenpää ei ole elänyt tätinsä kanssa samaan aikaan, hän tunsi tähän niin syvää yhteyttä, että halusi kirjoittaa Kirsin tarinan.

Aluksi Järvenpää ajatteli tehdä tietokirjan, mikä olisi ollut luontevaa, koska hän opiskeli Kriittisen korkeakoulun tietokirjoittajakoulussa. Into-kustannus kuitenkin halusi julkaista Kirsin tarinan romaanina.

Asun talossa ikuisesti on ytimeltään dokumentaarinen teos, joka yhdistelee faktaa ja fiktiota kaunokirjallisella tyylillä.

Romaanin todellisuuspohja on luja, Järvenpää korostaa. Kirsiin liittyvät asiat ovat pitkälti oikean elämän mukaisia. Hän tunsi vastuuta kertoa tätinsä elämän traagisista käänteistä ja tämän kohtaamista vääryyksistä niin todelle uskollisesti kuin mahdollista.

Hän kulki paikoissa, joissa Kirsi oli asunut, etsi tämän lapsuudenystäviä, kuunteli muistoja ja tutki valokuvia sekä suvun historiaa.

Yhden Kirsin entisen asuintalon edustalla hän vietti niin paljon aikaa, että ehti tutustua asukkaisiin.

”En minä siinä talon edustalla seissyt tuijottamassa, vaan kuljeskelin talon vierestä edestakaisin.”

Järvenpää jätti yhteen postilaatikkoon lapun, jossa kysyi, voisiko päästä katsomaan Kirsin asuntoa. Hän ei saanut vastausta.

Tarkka pohjatyö auttoi kuvittelemaan maailman, jossa romaanin henkilöt elävät.

”Sukulaiset eivät vastustaneet, kun kerroin heille kirjoittavani tällaista teosta.”

Kirjoittaminen ei kuitenkaan ollut helppoa. Etenkään, kun hän kuroi seksuaalisen väkivallan ympärille myös laajempia, elonkehään asti ulottuvia tuhon näköaloja.

Järvenpää pelkäsi kirjoittavansa liian synkän kirjan. Kun ystävä luki käsikirjoitusta, tämä huomautti, että pienet huumorin muruset kannattelivat vaikeita aiheita.

Vuosien journalistinen työ oli totuttanut Järvenpään asiapitoiseen kirjoittamiseen, mutta romaaniin hänen oli löydettävä taiteellisempi ilmaisu. Oma ääni syntyi vähitellen, kokeilemalla ja kirjoittamalla.

Ennen julkaisua Järvenpään pahin pelko oli, ettei kukaan lue kirjaa, vaan se hukkuu syksyn valtaisan kirjatulvan alle, kuten useimmille teoksille käy.

Vastaanotto on kuin askel pimeään huoneeseen: koskaan ei voi tietää, mitä valojen syttyessä näkyy.

”En halunnut rakentaa liian tarkkoja odotuksia”, hän sanoo. Samaan hengenvetoon hän myöntää, ettei ole täysin piittaamaton odotuksista.

Järvenpää tunnustaa pyörittäneensä päässään samaa kysymystä kuin muutkin esikoiskirjailijat: pääseekö teokseni Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ehdokkaaksi?

Kun syyskuun puolivälissä julkaistu Asun talossa ikuisesti on........

© Suomen Kuvalehti