Partisaanit ja saksalaiset kylvivät tuhoa Sodankylän erämaakylissä. Mutta pahin oli edessä sotien jälkeen. Suomen Kuvalehti palasi kadonneeseen Sompioon.

Järvessä on jotain outoa. Rannat ovat pitkiä ja matalia. Toisinaan pintaan kumpuaa turvelauttoja. Veneen moottori saattaa karahtaa kantoon väylän ulkopuolella. Kun vesi on alhaalla, järvestä katoaa lähes puolet.

Lokka ei ole oikea järvi vaan säännöstelyallas Sodankylän pohjoisosassa.

Lokka ja naapuri Porttipahta ovat Euroopan suurimpia tekojärviä, valtavia vesivarastoja. Keväisin kerätyt sulamis- ja tulvavedet johdetaan Kitisen ja Kemijoen voimalaitoksiin silloin, kun sähköä tarvitaan eniten.

Lokan kalasatamassa valokuvaaja Marjo Tynkkynen katsoo ulapalle. Taivasta peittää harmaa pilvimatto, tumma vedenpinta väreilee. Autoon on pakattu sukelluspuku ja -pulloja, vedenkestävä kamera ja valo.

Siellä makaa Korvanen, hukutettu kylä.

Sompio oli metsäsaamelaisten vanhaa asuinaluetta. Kyliä oli viisi: Korvanen, Mutenia, Lokka, Riesto ja Kurujärvi. Pohjoisessa vartioi­vat Nattasten neljä tunturia. Ympärillä levittäytyivät suunnattomat aapasuot ja sankat korpimetsät.

Erämaan halki virtasi tuhansien mutkien joki, Luiro.

Korvasen kyläkummulla kohosi kymmenkunta taloa, ylimpänä tuulimyllyn siivet. Kesällä 1937 kylään saapui kumara mies sauva kädessä. Kansanperinteen kerääjä Samuli Paulaharju kulki talosta toiseen ja haastatteli kyläläisiä. Apuna oli vaimo Jenni.

Vanhassa Sompiossa vuodet kiersivät kehää luonnon rytmissä. Tulvien lannoittamilta niityiltä niitettiin karjan heinät, peltotilkuilta vähäinen ohrasato. Syksyn kiiskismarkkinoilla miehet nostivat Sompiojärven ojista veneet täyteen suolattavaa kalaa. Ennen talvea kiiruhdettiin uurtokeinoon pyytämään villipeuroja.

Paulaharjun kuvauksissa luonto ei ollut vain taustakangas. Metsä eli ja hengitti, korpi noitui. Oli haltijoita ja pahoja voimia, korttoja. Tehtiin taikoja ja kysyttiin tietäjiltä neuvoa.

Kun sanottiin, että mettä liikkui, silloin karhu rymisteli. Kiivaassa jahdissa veri roiskui puolin ja toisin.

Oltiin kohta kuin samaa sukua, Paulaharju kirjoitti, samoja äkäisiä veriveljeksiä, samoilla mustilla metsänmujuilla imetettyjä.

Kirjailija loi taitavalla kynällä myyttisen Sompion, tarinoiden ja tarujen kiveliön.

Myöhemmin erämaan maine koitui kylien tuomioksi.

Paulaharjut yöpyivät Korvasessa Eemeli Alakorvan tilalla. Aamupalan jälkeen pariskunta rupatteli usein isännän kanssa. Lasikuistin nurkassa istui myös talon seitsenvuotias tytär.

Helsingin Malmilla asuva, 96-vuotias Siiri Alakorva-Balagović muistaa yhä keskustelut.

”Minä tietysti urkin, minne Paulaharjut tekevät seuraavan retken.”

”Sitten kun kyllästyin, lähdin leikkimään.”

Vuonna 1939 ilmestynyt Sompio kertoo paljolti menneestä maail­masta. Kun Paulaharjut vierailivat Korvasessa, kylään oli tehty jo tie ja rakennettu Luiron yli silta, jolla nuoriso tapasi tanssia. Siirin Selma-äiti piti kievaria, hoiti postia ja kylän ainoaa puhelinta. Oli kauppa ja kiertokoulu.

Postiautossa saapui sivistys, sanoma- ja aikakauslehdet. Talon isäntä makasi lämpimällä uuninpankolla ja kuunteli tyttären lukemia uutisia.

”Isä sanoi, että otapa Lapin Kansa tai Suomen Kuvalehti.”

”Sillä tavoin opin vähitellen lukemaan.”

Kesäisin asuttiin niittypirtillä ja kaadettiin jokien varsilta lehmille talviapetta. Myös raha liikkui erämaassa. Perunoita myytiin savottoihin, voi- ja turkiskauppaa käytiin Norjassa asti.

Kun talvisota syttyi, kyläläiset kokoontuivat Alakorvan meijeri­huoneeseen uuden hankinnan ääreen. Lapsen mieli täyttyi oudoista äänistä ja yltyvästä pelosta; nytkö puna-armeija valtaa Korvasenkin.

”Siinä kauhussa minä elin, kun meille tuli radio.”

Kylät evakuoitiin kuorma-autoilla Länsi-Lapin Kittilään. Siirin äiti ehti ottaa matkaan seinäkellon, jonka kanssa palattiin keväällä 1940.

Talvisodasta Sompion kaira selvisi säikähdyksellä.

Tuli toinen sota, jatkosota. Itärajan läheisyydessä elettiin varpaillaan, mutta arjen työt oli tehtävä. Heinäkuussa 1944 aurinko porotti, kun Korvasessa huhkittiin heinänteossa.

Väinö Köngäs lähti poikaporukan kanssa uimaan. Paluumatkalla he näkivät, kun savupatsas nousi etelän suunnalla. Siellä oli Lokka.

Kenttävartiosta yritettiin soittaa naapurikylään. Kukaan ei vastannut. Pian kaksi sotilasta lähti selvittämään tilannetta.

Se, mitä oli pelätty, tapahtui. Neuvostopartisaanit olivat hyökänneet Lokkaan.

”En tiennyt, oliko se totta vai unta.”

96-vuotias Köngäs muistelee Lokan iskua kotonaan Sodankylän Syväjärvellä. Partisaanit olivat sytyttäneet taloja tuleen ja tappaneet 21 kyläläistä.

Luiron yli pyrkiviä oli ammuttu veneisiin kuin pakenevaa ihmisriistaa.

Iskun jälkeen ambulanssi toi haavoittuneita ja kuolleita Korvaseen. Väinö näki äidin ja viisi lasta, kaikki elottomia. He olivat paistuneet hengiltä tuleen tuikatun koulun kellarissa.

Kärpäsiä pörräsi valtoimenaan.

”Oli kova helle. Ilma haisi palaneelta ihmiseltä.”

Väinö oli otettu puolitoistavuotiaana taaperona kasvattipojaksi Hannes Alakorvan taloon. Nyt 14-vuotiaalle pojalle annettiin ase, ja hänet määrättiin vartioon.

Pelotti seistä sankan metsän reunassa kuulovartiossa, vain kivääri seurana. Köngäs miettii, miksi juuri hän, vasta poikanen, joutui vartiomieheksi.

”Minä vissiin olin niin isokokoinen, että jättivät sinne.”

Vaaran merkkejä oli luettu tarkkaan. Kyläläiset olivat havainneet outoja jälkiä ja yöpyjiä. Rajan takaa oli kulkenut salaa myös entisiä sompiolaisia, jotka olivat loikanneet kolmekymmentäluvulla Neuvostoliittoon työn ja aatteen perässä.

Kylissä oli varauduttu iskuihin. Oli piiloja ja pakopaikkoja, ovia teljettiin yöksi. Mielialoja kartoittaneissa raporteissa kerrottiin asukkaiden peloista, rajaseudun ”desanttipsykoosista”.

Vain viikkoa ennen Lokkaa........

© Suomen Kuvalehti