Tiedostamme hyvin suurten kriisien vakavuuden. Jatkamme silti tuhoisaa elämäntapaa, koska omaan kuolemaan on mahdoton uskoa.

Romahdusta ei tullut, romahtelu jatkui. (Iida Sofia Hirvonen: Voittajantunti. Siltala, 2025.)

Here comes another winter of long shadows and high hopes. Here comes another winter, waitin’ for utopia. Näin The The -yhtye lauloi vuonna 1986 Heartland-kappaleellaan. Eipä laulaisi tänä päivänä – vai koska itse olet viimeksi kuullut kenenkään esittävän ajatuksia suurista toiveista saati utopioista?

Avoimista tulevaisuuksista on vaikea puhua, totesi politiikan tutkija Antto­ Vihma Helsingin Sanomissa loppuvuodesta 2025. Usko sekä hyvinvointivaltioon että rajattomaan maailmaan on mennyttä. Suurimpana uhkana on tietenkin ilmastonmuutos.

Utopioista puhutaan enää levon, hoivan ja perhesuhteiden kohdalla eli ne koskevat vain yksityisyyden piiriä. Onko silloin edes kyse utopioista, niiden kun kai pitäisi olla kollektiiviisia?

Helpotusta maailmantuskaan voi hakea nuoruuden vinyylilevyiltä. Lohtu jää kuitenkin lyhyeksi. Entisaikojen synkistely alkaa tuntua paitsi nostalgiselta myös ylidramaattiselta.

Kun goottibändi The Sisters of Mercy synkisteli Black, black planet, black, black world, elettiin vuotta 1985. Silloinkin pelättiin taivaan halki lentäviä risteilyohjuksista, jotka hukuttavat maan liekkimereen.

Mutta kun nykyisyydestä katsoo, oliko silloin kuitenkaan erityisen mustaa? Ainakaan ei tarvinnut pelätä ”Venäjää, verkkokiusaamista ja ilmastonmuutosta”, kuten toimittaja Annamari Sipilä kirjoitti Helsingin Sanomissa syksyllä 2025.

Nyt näyttää pikimustalta, enkä usko, että kyse on vain aikalaisen perspektiiviharhasta. Ehkä The Sisters of Mercy ennakoi tulevaisuutta, jossa horisonttia ei näe pimeän takia.

Ukrainan sota, Lähi-idän kriisi ja ilmastonmuutos. Slovenialainen filosofi Alenka Zupančič listaa kirjassan Disavowal (2024) aikakauden suuria kriisejä. Kirja ei kuitenkaan käsittele niitä, muut ovat tehneet sitä jo ihan tarpeeksi.

Zupančičia kiinnostaa, miten kriiseihin suhtaudutaan, erityisesti ilmastonmuutokseen. Uuden kriisin alussa julistetaan aina, että se on herätys, kutsu toimintaan. Silti jatketaan kuin oltaisiin vieläkin unessa.

Nykyisin ilmastonmuutos kielletään lähinnä salaliittoteorioista voimaa saavilla foorumeilla, joissa jo lähtökohtaisesti liikutaan kaiken uskottavuuden tuolla puolen. Kriisi myönnetään, koska olisi järjetöntä kyseenalaistaa luotettavia tieteellisiä laskelmia ja kas vain, heinäkuussa näyttääkin riehuvan lumimyrsky.

Ilmastokriisin takia annetaan julistuksia, järjestetään konferensseja ja muutetaan lakeja. Tämä ei kuitenkaan vakuuta Zupančičia. Hänen mukaansa uneksimme edelleen, vaikka maailma ympärillä palaa.

Onhan se ymmärrettävää, ihmisten halut ovat ristiriitaisia. Ilmastonmuutoksesta ollaan oikeasti huolissaan, mutta toisaalta ei haluta luopua elämäntavasta, joka kriisiä on ollut synnyttämässä.

Kyse on yleisestä asenteesta, jota Zupan­čič kutsuu nimellä disavowal. Sen voi suomentaa kieltämiseksi. Sana ei kuitenkaan tavoita ilmiön luonnetta, koska jättimäisiä ongelmia ei kiistetä. Niille ei vain tehdä tarpeeksi. Voisi paremminkin puhua torjunnasta.

Termi tuo mieleen Sigmund Freudin, ja niin sen pitääkin. Onhan Zupančič erikoistunut psykoanalyysin teoriaan ja mannermaiseen filosofiaan.

Zupančič tekee havainnollistavan erottelun. Kun joku asia kielletään, kielletty asia siirretään toiseen ulottuvuuteen. Syntyy kaksi eri ulottuvuutta, yhdessä asia esiintyy, toisessa ei (enää). Torjunnassa puolestaan asia esiintyy koko ajan yhdessä ulottuvuudessa, mutta piilotettuna.

Ranskalainen psykoanalyytikko Octave Mannoni tiivistää torjunnan lauseeseen: ”Tiedän hyvin, mutta silti…”

Torjunnassa ei siis ole kyse fiksuudesta tai sen puutteesta. Kyse on vaikeudesta luopua kaikesta siitä mukavuudesta, joka on saatu ja jonka eteen moni on myös joutunut taistelemaan.

Ikävien asioiden torjunnassa ei ole sinänsä mitään ihmeellistä. Sitähän ihmiset tekevät päivittäin pitääkseen elämän sujuvana. Kun kyse on suuren mittaluokan asioista, torjunta saa kuitenkin suuret mittasuhteet.

Yhden koulukunnan mukaan ilmastokriisin hillitsemiseksi lähes jokainen voi tehdä jotain, kuten kestäviä ympäristötekoja. Toisen suuntauksen mukaan ilmastokriisiin voivat vaikuttaa oikeasti vain päättäjät perustavien poliittisten ja juridisten toi­mien kautta.

Runoilija Paula Sankelo kirjoitti marraskuun 2025 lopulla Helsingin Sanomissa, että suurin huoli ilmastokriisin keskellä torkkumisesta pitäisi suunnata päättäjiin päin, ei tavallisiin kansalaisiin. Yksilöiden ympäristö­teoista hän sanoo: pienistä puroista kasvaa ihan helvetin pieni virta.

Tämä pitää paikkansa. Yksilöt täytyy painostaa muutoksiin lakien ja asetusten kautta eikä vaatia heiltä aktiivisuutta, johon he eivät kykene. Aktiivisuuden vaatiminen on huonoa psykologista taktiikkaa.

Sankelon mukaan päättäjien pitäisi kuunnella ympäristötutkijoita. Silti sama torjunta, joka vaivaa yksilöitä, näyttää vaivaavan myös niitä päättäjiä, joilla olisi edes pieni mahdollisuus muuttaa kehityksen suuntaa.

Jos radikaaleja muutostoimia ei käynnistetä, ihmiskunta tuhoutuu. Tätä ei ole kenties korostettu varoituspuheissa tarpeeksi, mutta vaikka olisikin, ongelma on syvemmällä.

Zupančičin mukaan tuhoisaa elämäntapaa jatketaan, koska ei pohjimmiltaan uskota omaan kuolemaan. Hän hahmottaa asiaa vitsin kautta: Mies sanoo vaimolleen, että ”jos jompikumpi meistä kuolee, minä muutan Pariisiin”. Zupančič varastaa vitsin Sigmund Freudin esseeteoksesta ”Ajatuksia sodasta ja kuolemasta”.

Omaa kuolemaansa ei voi kuvitella edes silloin, kun luulee näkevänsä sen ennalta. Ihminen on silloinkin elossa, katsojana.

Vaikka aikuinen ihminen tietää varsin­ hyvin, että kuolee jonain päivänä, hän käyttäytyy kuin näin ei olisi. Siksi jatkamme samoja tahoisia elämäntapoja kuin ennenkin. Zupančičin argumentti on vastaanpanematon.

Usko omaan kuolemattomuuteen on ollut aikojen alusta asti olennainen osa inhimillistä olemassaoloa eikä sitä voi niin vain kääntää pois päältä. Torjunnasta ei päästä eroon valistamalla: ”Kyllähän sinä kuitenkin järjellä ymmärrät, että tulet joskus kuolemaan.”

Ei vielä, ei ehdi, yksi maailmanlopun zombisarja on kesken.

”Niin kauan kuin on toivoa, on elämää.”

Yhtä vaikeaa kuin on sisäistää oma kuolevaisuutensa, on nähdä maailma, jossa ei ole minkäänlaista tulevaisuuden horisonttia. Jotta voisi uskoa muutosten vaikuttavuuteen myös ilmastokriisin kohdalla, täytyy olettaa parempi huominen.

Toivoa toistellaan myös automaattina.

Toimittaja Erkki Kylmänen kertoo Helsingin Sanomissa loppuvuonna 2025 kuulleensa poikansa suusta viisauden: isä, ei sinun sukupolvesi pysty tätä maailmaa pelastamaan. Oman lapsen kylmä toteamus herkistää kolumnistin pohtimaan ilmastonmuutosta ja luettelemaan jäisiä faktoja hävitysten etenemisestä.

Luetteloinnin väliin hän kirjoittaa pateettisia lauseita ”silti haluaisin uskoa” ja ”silti haluaisin toivoa”. Herättelykirjoituksessa ne on pakko mainita.

Koomikko-vaikuttaja Iikka Kivi piti Facebookissa vuoden 2025 viimeisenä päivänä puheen: ”Yhteiskuntia ei voi pyörittää tuhoamalla luontoa ja polkemalla ihmisiä loputtomiin.”

Hän toisti samaa onttoa toivoliturgiaa: ”Sinä voit joka päivä päättää, millaisen muutoksen puolesta taistelet. (- -) Älä kyynisty, älä passivoidu, älä katkeroidu. Pimeys­ saadaan väistymään, kun emme luovuta.” Vähän kynttilänvaloa alkavaan vuoteen.

Taisin juuri hieman luovuttaa.

Jotkut kääntävät ahdistuksen viihtymiseksi. He mehustelevat katastrofifantasioilla post-apokalyptisten elokuvien ja -sarjojen muodossa.

Maailmanlopun sarjoja ja elokuvia kat­soessaan voi kuvitella itsensä turvallisesti ääriolosuhteisiin.

Voi haaveilla kuuluvansa selviytyjien harvaan joukkoon. Olisi parempi versio itsestään. Voisi esitellä muille selviytyjille ja zombeille muskeleitaan ja tatuointejaan. Saisi luvan tappaa oikeutetusta syystä, koska kaikki olisivat potentiaalisia uhkia. Voisi kuvitella itsensä sankariksi, joka pelastaa heikompia.

Ihmisten moraalinen kestävyys mitattaisiin ”tosipaikassa”, feikit seulottaisiin joukosta. Todellisuus olisi taas todellista eikä virtuaalista leikkiä.

Synkästä tulevaisuusvisiosta saa kummasti energiaa laiskanpulskeisiin tv-iltoihinsa lämpimän viltin alla.

Eräs fantasia on se, että kaikki loppuu lopullisesti. Lähdetään sitten kaikki kerralla! Tanssitaan matkalla joukkohautaan.

Logiikka on sama kuin joukkomurhaajalla, joka ei välitä omasta kuolemastaan. Hän tekee laajennettua itsemurhaa tai ajattelee poistuvansa suurella tyylillä.

Maailman lopullinen hävitys olisi viimeinen spektaakkeli, juhuu! Sellainen vaatii kuitenkin näyttämön ja katsojia. Jos kaikki kuolevat yhtä aikaa, kuka maailmanpaloa on todistamassa? Onko jäljellä enää yhtään mediaa välittämässä tuhokuvia?

Yhä enemmän alkaa olla niitä pettyneitä, joille olisi tavallaan ihan ookoo, jos jok’ikinen ihminen katoaisi maan päältä. Marisha Rasi-Koskisen Kesuura-romaanissa (S&S, 2025) haitallisista ihmisistä saadaan tarpeekseen.

Kertoja sanoo, että ”ihmisistä tiedän tämän: he eivät tunnista omaa pahuuttaan”.

Ehkä heidän sietäisikin hävitä kertaheitolla. Kirjan dystooppisessa tulevaisuudessa siirrytään toisten lajien – androidien ja hyönteisten – aikaan. Tämä on moralistista misantrooppisuutta.

Se toinen ja tunnetumpi slovenialaisfilosofi Slavoj Žižek pohdiskeli IAI Newsin haastattelussa vuonna 2024 yhtä torjunnan muotoa: jos puhumme ja huolehdimme tarpeeksi maailmanlopusta, sitä ei ehkä tulekaan. Aivan kuin puhe pahimmasta estäisi sen toteutumisen.

Žižek esittää yhden mahdollisen skenaarion: jospa maailma ei lopukaan megakatastrofiin yhdessä väläyksessä, vaan piinaavan hitaasti. Entä jos maailmanloppu, viimeinen talvi, on jo täällä, mutta loputtoman pitkitetyssä muodossa?

Kuin tv-sarjan jakso, joka päättyy aina ”ensi kertaan” -ilmoitukseen.

Huomiossa on ideaa. Romahdusta ei tule, romahtelu jatkuu. Odotamme Godota, mutta hän ei tule ehkä huomennakaan.

Voimme käyttää lopun ajan paremmin ja viritellä, mutta mitä? 

Herman Raivio on SK:hon säännöllisesti kirjoittava kriitikko ja esseisti.

Oletko jo tilaaja? Kirjaudu sisään tästä.

Konservatiiviset ajatuspajat haluavat romuttaa liberaalin Euroopan. Suunnitelmalle on tilausta. Euroopan unioni Konservatiiviset ajatuspajat haluavat romuttaa liberaalin järjestyksen – näin ne muuttaisivat Eurooppaa 8 MIN

Konservatiiviset ajatuspajat haluavat romuttaa liberaalin järjestyksen – näin ne muuttaisivat Eurooppaa

Jarkko Volanen ehti miettiä, oliko kirjoittanut täysin mitättömän kirjan. Sitten tuli Finlandia-ehdokkuus. kirjallisuus Jarkko Volasen kirjaa ei huomattu – sitten tuli Finlandia-ehdokkuus 8 MIN

Jarkko Volasen kirjaa ei huomattu – sitten tuli Finlandia-ehdokkuus

Plastiikkakirurgi ja professori Virve Koljonen haluaa oikoa alaansa liittyviä uskomuksia. hän Sehän on täysin turha ala! – Plastiikkakirurgi oikoo ammattiinsa liittyviä uskomuksia 8 MIN

Sehän on täysin turha ala! – Plastiikkakirurgi oikoo ammattiinsa liittyviä uskomuksia

Monika Fagerholmin mielestä kenelläkään ei näinä aikoina ole varaa olla epäpoliittinen. hän Kenelläkään ei näinä aikoina ole varaa olla epäpoliittinen, sanoo kirjailija Monika Fagerholm 8 MIN

Kenelläkään ei näinä aikoina ole varaa olla epäpoliittinen, sanoo kirjailija Monika Fagerholm

if('undefined'!==typeof dfp){dfp.displayAdslot("dfp__native-card-1_2");}

if('undefined'!==typeof dfp){dfp.displayAdslot("dfp__native-card-1_3");}

if('undefined'!==typeof dfp){dfp.displayAdslot("dfp__native-card-1_4");}

© Suomen Kuvalehti