Arkijärjen tuolla puolen

Hanna Bergholmin Yön lapsi on elokuva täynnä verta ja rakkautta.

Äitiys voi olla maailman ihanin asia. Se tarkoittaa myös valtavaa vastuuta sekä asettumista alttiiksi omille ja muiden odotuksille.

Hanna Bergholmin ohjaamassaYön lapsessa Saga (Seidi Haarla) heittäytyy täydelliseen äitiyteen niin, että huolestuttaa. Ensimmäinen vuosi on pahin, Sagalle sanotaan.

Asetelma ui arkijärjen toiselle puolelle. Poikavauva ei ole ihminen vaan peikko.

Kukaan muu ei näe totuutta kuin äiti, joka edelleen rakastaa lastaan, vaikka sen vaatimukset ovat epäinhimillisiä. Tarinan voisi keksiä mutta nyansseja ei, ellei takana olisi omakohtaisia havaintoja. Niiden piti antaa lähteä laukalle.

”Ihmiset olettavat, että henkilökohtaisuus elokuvassa tarkoittaa, että henkilöt, heidän tunteensa ja se, mitä heille tapahtuu, on minulle henkilökohtaista”, Bergholm sanoo.

”Enemmän kyse on sisäisen maailman ja ulkoisen todellisuuden törmäyspinnasta.”

Bergholm, äiti itsekin, halusi käsitellä teemoja fantastisesti ja groteskisti liioitellen. Yön lapsi on rehellistä kauhuelokuvaa, jossa jotkut asiat ovat liian suuria järjellä selitettäviksi. Bergholm ja Yön lapsen hänen kanssaan käsikirjoittanut Ilja Rautsi ovat pohtineet, että heidän elokuvansa alkaa siitä, mihin äitiyttä vainoharhaisella tyylillä käsitellyt Roman Polanskin Rosemaryn painajainen päättyy.

Sagan sisko (Pamela Tola) pitää Sagaa mahdottomana tai hulluna ja hänen äitinsä (Pirkko Saisio) satuttaa kylmäkiskoisuudellaan. Sagan kyky olla äiti kyseenalaistetaan, vaikka hän tekee kaikkensa. Läheisten painostus on pahempaa kuin se,........

© Suomen Kuvalehti