Hyvinvointialueiden rahoitusmallia arvostellaan nyt joka suunnalta. Kritiikistä huolimatta mallin perusajatus on oikea: enemmän rahoitusta sinne, missä palvelujen tarve on suurempi.

Tarveperusteisuus on parempi vaihtoehto kuin tasaraha asukasta kohti. Myöskään toteutuneita kustannuksia ei pidä automaattisesti korvata. Se palkitsisi helposti vanhoista rakenteista ja tehottomuudesta.

Ongelma ei siis ole tarveperusteisuus. Ongelma on se, miten tarvetta mitataan.

Nykyisessä mallissa kirjatuilla diagnooseilla on suuri merkitys. Hyvä kirjaaminen on tärkeää hoidon, potilasturvallisuuden ja tiedolla johtamisen kannalta. Mutta rahoitusjärjestelmä vaikuttaa aina käyttäytymiseen. Kun diagnoosit vaikuttavat rahaan, alueiden välille syntyy väistämättä kilpailua diagnoosien löytämisestä ja kirjaamisesta.

Se ei ole hyvä suunta. Rahoitusmallin pitäisi tunnistaa........

© Uusi Suomi