Eilen, 26.3.2026, suomalaiset sananvastuun puolustajat saivat merkittävän selkävoiton ahdasmielisiksi ja ei-toivotuiksi katsomiaan näkemyksiä vastaan Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2026:27, joka koski Päivi Räsäsen kirjoituksia homoseksuaaleista. Hänen rikoksensa? Raamatun tulkitseminen ja sen pohjalta esitetyt näkemykset homoseksuaaleista. Myös piispa Juhana Pohjola sai asiassa tuomion, sillä KKO:n mukaan Pohjola kuului Suomen Luther-säätiön johtoon, ja kyseisellä kirjoituksella ja sen pitämisellä yleisön saatavilla on ollut säätiön toimintaa palveleva intressi.

Ratkaisu on merkittävä sikäli, että se asettaa ennakkotapauksen sille, missä sananvapauden raja kulkee suhteessa rikoslain 11 luvun 10 §:ään (kiihottaminen kansanryhmää vastaan). Ratkaisu liittyy laajempaan politisoituneiden tuomioiden jatkumoon yhdessä muun muassa Jussi Halla-ahon ja Sebastian Tynkkysen saamien vastaavien tuomioiden kanssa. Tuskin tulee yllätyksenä, etten kannata näitäkään tuomioita, sillä puolustan laajaa sananvapautta ja liberaalia demokratiaa.

Räsäsen puheet ovat varmasti seksuaalivähemmistöille loukkaavia ja vallitsevan tieteellisen tutkimuksen valossa kyseenalaisia. On kuitenkin eri asia, pitäisikö tällaisista puheista joutua rikosoikeudelliseen vastuuseen. Vapaassa yhteiskunnassa sananvapaus ei ole olemassa siksi, että yleisesti hyväksytyt ja niin sanotun Overtonin ikkunan sisäpuolella olevat valtavirran näkemykset nauttisivat juridista suojaa. Sananvapaus on olemassa nimenomaan sitä varten, että myös repivistä, vaikeista ja loukkaavista asioista voidaan keskustella julkisesti.

Suomalaisen yhteiskunnan tulisi kyetä kestämään myös sellaisia mielipiteitä, jotka eivät kuulu poliittiseen valtavirtaan. Jos tällaisten mielipiteiden esittäminen edellyttää tuomioistuimen toteuttamaa sensuuria rikostuomioiden muodossa, emme osoita olevamme aidosti avoin yhteiskunta, joka hyväksyy vapaaseen keskusteluun kuuluvan moninaisuuden.

Lisäksi on syytä huomioida, että puheen loukkaavuus on käsitteenä lähtökohtaisesti subjektiivinen. Se, mikä yhden mielestä on asiatonta tai halventavaa, voi toisen näkökulmasta olla perusteltua. Jos rikosoikeudellisen vastuun kynnys sidotaan näin epämääräisiin kriteereihin, siirretään tuomioistuimille käytännössä valta määritellä hyväksyttävän keskustelun rajat tapaus kerrallaan. Tällainen kehitys heikentää oikeusvarmuutta ja ennakoitavuutta, jotka ovat oikeusvaltion keskeisiä periaatteita. Kansalaisen tulisi voida kohtuullisella varmuudella tietää, milloin hän syyllistyy rikokseen – ei joutua arvailemaan, kokeeko joku hänen puheensa loukkaavaksi ja selvittämään asia jälkikäteen oikeudessa.

Toinen keskeinen ongelma liittyy niin sanottujen sananvastuuajattelijoiden aiheuttamaan vallankäytön dilemmaan. Historia ja nykyhetki osoittavat, että sananvapauden rajoituksia käytetään herkästi myös poliittisten vastustajien ja epämiellyttävien näkemysten vaientamiseen. Kun loukkaavuudesta tulee rikosoikeudellisen vastuun peruste, avautuu väylä sille, että kulloinkin vallassa olevat tahot – tai laajemmin yhteiskunnallinen valtavirta – voivat määritellä, mitkä näkemykset ovat hyväksyttäviä ja mitkä eivät. Tällöin suurin riski kohdistuu juuri vähemmistö- ja oppositiomielipiteisiin, joiden suojaaminen on sananvapauden ytimessä.

Sananvapauden tarkoituksena ei ole suojella enemmistön miellyttäviä näkemyksiä, vaan turvata myös sellaisten ajatusten esittäminen, jotka koetaan häiritseviksi, epäsuosituiksi tai jopa loukkaaviksi. Onkin ironista, että seksuaalivähemmistöjen vähemmistöasemaan vedoten perustellaan heidän erityistä suojaamistaan kiihottamista kansanryhmää vastaan koskevalla säännöksellä, vaikka on ilmeistä, että sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksien tukeminen kuuluu nykyisin suomalaiseen poliittiseen valtavirtaan. Tosiasiallisesti Räsänen edustaa tässä asiassa vähemmistönä olevaa mielipidettä, jonka esittämistä pyritään rajoittamaan.

Moni asiasta keskusteleva on nimenomaan tyytymätön korkeimman oikeuden ratkaisuun asiassa, mutta näkemykseni mukaan ongelma on  järjestelmätasolla tarkasteltuna ensisijaisesti nykyisessä rikoslaissamme, jota korkein oikeus tulkitsi tehtävänsä mukaisesti. Pidän nykyistä kiihottamista kansanryhmää vastaan koskevaa säännöstä merkittävän uudistamisen tarpeessa olevana. Erityisen tärkeää olisi varmistaa, ettei säännöstä käytetä yleisesti loukkaavan tai poliittisen keskustelun rajoittamiseen, vaan että sitä sovelletaan ainoastaan kaikkein räikeimpiin tapauksiin, joissa puhe sisältää todellisia uhkauksia tiettyjä ihmisryhmiä kohtaan.

Nykyinen säännöksen lavea tulkinta johtaa tilanteeseen, joka kaventaa keskustelunvapautta erityisesti poliitikkojen, toimittajien ja yhteiskunnallisesti aktiivisten keskustelijoiden osalta. Tällöin he joutuvat poliittisen vastuun sijaan pohtimaan suoraa juridista vastuuta. Erityisen miellyttäväksi tilanne muodostuu niille, jotka edustavat valtavirrasta poikkeavia näkemyksiä ja saavat arvioida jokaisen ulostulonsa yhteydessä myös mahdollisen poliisitutkinnan ja oikeusprosessin riskiä.

Sananvastuun korostajat suhtautuvat todennäköisesti myönteisesti tähän Korkeimman oikeuden ratkaisuun ja kyseisen rikossäännöksen olemassaoloon, sillä se useimmiten palvelee suoraan näiden puheenvuorojen pitäjien poliittista agendaa. Uskon kuitenkin, että nykyiset sananvapauteen liittyvät ongelmat Suomessa tulevat entisestään kärjistämään poliittista keskustelua tavalla, joka on haitallista yhteiskunnalle laajemmin.

Kuten Timo Soini plokissaan kirjoitti, “Päivi Räsäsen uudelleenvalinta Eduskuntaan varmistui tällä poliittisella päätöksellä.” Korkeimman oikeuden ratkaisu on omiaan jatkamaan keskustelua siitä, mikä on sananvapauden tila Suomessa ja asettaa viranomaisen ratkaisut poliittisesti latautuneeseen ja tulenarkaan valoon. Poliittista debattia ei pitäisi käydä oikeussaleissa, vaan avoimissa keskusteluissa. Äänestäjät tehköön ratkaisunsa siitä vaaliuurnilla, millä ajatuksilla on kannatusta.

© Uusi Suomi