Sattuneesta syystä elämme aikaa, jossa tarve puolustusmenojen lisäämiselle, varautumiselle ja puolustuspoliittiselle puheelle on ilmeinen. Elämme maailmanpoliittisesti epävakaita aikoja, ja sotaisan oligarkian rajanaapurina eläminen pitää meitä jatkuvasti geopoliittisesti erityislaatuisessa asemassa.

Silti vieroksun kaiken läpäisevää militarismia, joka on nopeasti mutta silti varsin varkain luikerrellut osaksi yleistä kansallista mentaliteettiamme. Jokainen yhteiskunnallista keskustelua seuraava tunnistaa kyllä, miten puolustuspoliittinen puhe tunkeutuu nykyään kaikkialle. Ulkopolitiikasta on tullut puolustuspolitiikkaa ja sisäpolitiikassa me vastaan muut -ajattelu kukkii sekä poliitikkojen että kansan syvien rivien kannanotoissa. Viime eduskuntavaaleissa 2023 kansanedustajiksi valittiin ennätyksellisen suuri määrä poliiseja, sodankäynnin ja ulkopolitiikan asiantuntijoita sekä ammattisotilaita. Sotatutkija Ilmari Käihkö totesi hiljattain Ylen kolumnissaan, että jopa median retoriikka on lipunut suuntaan, jonka perusteella voisi välillä päätellä meidän jo olevan sodassa.

Militarismin normalisoituminen erottuu räikeimmin siellä, missä sotapuhe on aiemmin tietoisesti loistanut poissaolollaan. Vihreät – puolue, joka on vielä muutamia vuosia sitten profiloitunut periaateohjelmansa mukaisesti rauhan, ihmisoikeuksien ja luontoarvojen puolueena – käy tällä hetkellä somekampanjaa armeijakuvastolla. Taannoisen kyselytutkimuksen mukaan korkein maanpuolustustahto löytyy vihreiden kannattajien keskuudesta, ja tätä tulosta........

© Uusi Suomi