Ikoninen Mannerheim tunnettiin viiksistään, mutta nykyiseen Suomen armeijaan ei viiksiä mahdu.

Hän ajoi partansa partaveitsellä, toki hän omisti myös parranajokoneen. Hiusharjoja piti olla aina kaksi. Toisella hän levitti hiusveden ja toisella harjasi, kun hiusvesi oli kuivunut. 

Viiksiä hän hoiti hyvin tarkasti. Viiksikampa oli valmistettu kilpikonnankuoresta. Siistittyjen viiksien päälle hän asetteli viiksisiteen, jolla karvat sai pysymään muodossaan. 

”Hän käytti viiksisidettä pukeutuessaan, ei nukkuessaan”. 

Näin muistelivat taloudenhoitaja Berta Haglind ja sisäkkö Elsa Sundman vuonna 1974. He olivat ylipäällikkö Carl Gustav Mannerheimin palvelusväkeä. 

Päätin tehdä jutun karvoista. Tarkalleen ottaen Suomen armeijan hius-, parta- ja viiksisäännöistä itsenäisyyden aikana. Heinäkuun alusta astui voimaan uusi palvelusohjesääntö, joka sallii myös miehille pitkät hiukset mutta kieltää yhä viikset ja parrat. 

Niin kuin joskus käy, idea alkoi kasvaa villisti eri suuntiin, suorastaan rehottaa. 

Ennen 1900-lukua etenkin viikset olivat erikoisjoukkojen tapa erottua, luoda me-henkeä. Ei ihme, että Venäjän keisarin Chevalier-kaartissa palvellut ratsuväenupseeri Mannerheim ei luopunut huuliparrastaan Suomen armeijan ylipäällikkönä. 

Nykyään naamakarvoitus kertoo paljon sotilasorganisaation suhteesta siviiliyhteiskuntaan. Kun Kanada antaa kaikkien karvojen kasvaa, naapuri Yhdysvallat vaatii, että sotilaiden kasvot on paljaaksi ajellut. Parrat ja pitkät hiukset herättävät intohimoja myös Ukrainan sodassa – sen tietävät venäläiset rintamasotilaat. 

Suomen armeijassa karvat ovat lähes kuoliaaksi vaiettu asia. 

Mannerheim-museo........

© Suomen Kuvalehti