Kirja, jota ei huomattu

Jarkko Volanen tavoitteli viime vuonna kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoa. Mutta ennen kuin hänen romaaninsa nimettiin ehdokkaaksi, sitä ei ollut noteerattu missään. Volanen ehti miettiä, oliko kirja todella niin mitätön.

Jarkko Volanen muistaa kevättalven kuukaudet, totta kai. Heti maaliskuun alkupäivinä hän kävi pyhiin­vaelluksella Helsingin keskustan Akateemisessa. Kulki kirjakaupan marmorilattiaa uusien kotimaisten hyllylle ja katsoi, miltä oma kirja näyttää.

Siellä se oli, Vainovalkeat. Yli viiden vuoden kirjoitustyö. Kannessa tyylitelty kaupunkinäkymä, sisäliepeessä hän itse. Helsinkiläinen kirjailija, joka oli nyt julkaissut kolmannen romaaninsa.

Volanen kaivoi puhelimensa ja otti hyllynäkymästä kuvan. Hän julkaisi sen Instagram-tilillään ja kertoi, että kokemus tuntui yliluonnolliselta.

Sitten hän jäi odottamaan, mitä kirjasta sanottaisiin.

Viikot kuluivat. Kaisaniemen Rosebud-kirjakaupassa pidettiin pieni julkistustilaisuus. Kirjallisuuden harrastaja kiitteli teosta blogissa, kirjailijakollega mainitsi sen naistenlehden haastattelussa.

Muuten oli aivan hiljaista.

Volanen alkoi synkistyä. Mistä oli kyse?

Hänen esikoisromaanistaan oli julkaistu kymmenen kirja-arviota. Silloin vuonna 2017, kun Hiekankantajat ilmestyi. Helsingin Sanomien kriitikko oli todennut, että Volanen kuvaa ihmisten välisiä suhteita harvinaisen taitavasti ja luontoa tarkkavaistoisesti. Neljä vuotta myöhemmin, kun Varjoihmiset oli valmis, Helsingin Sanomien kriitikko oli jälleen kehunut. Volasen kerronta oli vahvistunut ja selkiytynyt.

Ja nyt: ei mitään. Ei sanaakaan suurimmassa sanomalehdessä eikä muissakaan.

Volanen tarkisti kirjastojen verkkopalvelusta, olivatko lainaajat kenties löytäneet romaanin. Oliko siitä tehty varauksia.

Helmetissä näkyi yksi varaus.

Oliko kirja todella näin mitätön?

Hänelle sanottiin, ettei kirja-arvioita yksinkertaisesti julkaista niin kuin ennen. Näkyvyyttä ei vain saa, muutamat kirjailijakollegat totesivat.

Heistä kirja oli vahva.

Jotkut lukijat lähettivät suoraa palautetta. Yksi sanoi, että Volanen oli kehittynyt kirjoittajana. Vainovalkeat oli eri tasolla kuin edelliset, vaikka niistäkin lukija oli pitänyt. ”Tää on sun läpimurtoteos.”

Oliko Volanen itse sitä mieltä? Ei välttämättä. Hänestä jokainen romaani oli aivan oma maailmansa. Ja tämä oli maailma, joka oli saanut alkunsa eräästä Ylen uutisesta, vanhasta Anton Tšehovin novellista sekä yhdestä sanasta, vaino.

Kommentti kannatteli silti, etenkin niinä päivinä, kun olo oli erityisen raskas.

Heinäkuussa tapahtui pieni käänne. Helsinkiläinen kirjallisuusagentuuri halusi Volasen listoilleen. Toimistossa uskottiin, että romaanin käännösoikeuksia kannattaisi kaupata ulkomaille. Sopimus solmittiin ja kirja lisättiin katalogiin. Esittelyteksteissä olisi mielellään lainattu kirja-arvioita, mutta sellaisia ei nyt ollut.

Toki Volanen tiesi, mitä kirjallisuuskritiikille oli tapahtunut. Olihan hän toiminut kentällä kauan. Opiskellut kotimaista kirjallisuutta, valmistunut maisteriksi ja jatkanut vielä........

© Suomen Kuvalehti