Hei, me ei ollakaan tavattu...

Jos ei osaa ollenkaan small talkia, pitääkö silti yrittää? Jotkut meistä uivat vaivattomasti tilanteisiin ja keksivät aina mukavaa sanottavaa. Kuinka he sen tekevät?

Seminaari pidettiin Roma­nias­sa, elegantissa kokous­hotellissa keskellä Bukarestia. Puhujien listassa oli vaikuttavia nimiä, monta palkittua journalistia, mutta ohjelma oli silti kohtuullisen väljä. Esitysten väliin oli jätetty kunnolla aikaa ”minglailuun”.

Sitä tapahtui. Aulassa kävi jatkuva sorina.

Itse lähinnä seisoskelin ja täytin vissylasia moneen kertaan. Työkaverini myös, olimme tulleet seminaariin yhdessä.

Erään tauon alussa huomasimme, että yhdysvaltalainen toimittaja, jota kovasti arvostimme, seisoi pylvään vieressä aivan yksin. Mikä ainutlaatuinen tilaisuus mennä sanomaan… jotain.

Aloimme kuumeisesti miettiä avausta. Sitten jatkokysymystä, kommentteja, mahdollisia reaktioita – varmaankin häntä jatkuvasti vilkuillen. Entä jos hän olisikin vaivaantunut? Torjuva tai lyhytsanainen? Kollega päätyi jopa lähettämään hätäisiä viestejä puolisolleen. Mitä sä sanoisit, jos…

Totta kai tilaisuus meni ohi. Toimittaja viivähti siinä hetken ja käveli tiehensä. Tuskin tapaamme häntä koskaan.

Olen toivottoman huono small talkissa. Juuri näissä tilanteissa, kun pitäisi tutustua ihmisiin ja vaihtaa mukavasti muutama sana.

En useinkaan tiedä, miten aloittaisin, enkä varsinkaan sitä, miten jatkaisin. Sitten kun esittäytymiset on hoidettu.

Jos en keksikään mitään?

Katse alkaa harhailla, hiljaisuus venyä. Tulee kuuma.

Välillä yritän silti tsempata. Niin kuin pari kuukautta sitten, kun näin yliopiston juhlassa puolitutun kustannustoimittajan. Musiikki soi kovalla, joten jouduin vähän huutamaan, mutta en siitä lannistunut. Esittelin itseni ja sanoin: Me ei ollakaan taidettu koskaan kunnolla moikata.

Kustannustoimittaja kätteli ystävällisesti ja huusi takaisin, että ollaan kyllä. Tavattiin taannoin toisessa tilaisuudessa ja esittäydyit silloin täsmälleen samoilla sanoilla.

Miksi se on niin hankalaa?

Syitä voisi tietenkin hakea kulttuurista. Suomalaiset ovat pidättyviä.

Kuten eräs parikymppinen vastaaja kuvasi tutkimushaastattelussa: small talk on luontevaa silloin, ”kun on pakko olla tuntemattomien seurassa pidempi aika”.

Hän vastasi kyselyyn, jonka viestinnän opiskelijat Nora Pirttijärvi ja Milka Santa­ järjestivät viisi vuotta sitten. He tekivät kandityönsä suomalaisesta small talkista.

Toimittaja Ilkka Malmberg oli jo 1990-luvulla hahmotellut, millaista täkäläinen ”pienpuhe” voisi olla. Niin hän kirjoitti Helsingin Sanomissa. Hänestä lehdissä oli alettu toistuvasti valittaa, etteivät suomalaiset hallinneet lajia.

Malmberg oli havainnoinut amerikkalaisia. Nämä kyselivät sujuvasti perheenjäsenten vointeja, vaikka eivät olleet koskaan tavanneet heitä. Panivat etunimet mieleensä ja viljelivät niitä liioitellun runsaasti. Muistivat toisten kuulumiset.

Vieläkö niskaa särkee, William? Oletko tyytyväinen uuteen ruohonleikkuriisi, Malcolm?

Malmberg uumoili, että pienpuhe oli asettumassa Suomeenkin. Pian sitä kuultaisiin kaikkialla. Varsinkin kun sanottiin, ettei maailmalla muuten pärjännyt.

Voiko vatsasi jo paremmin, Taneli? Entä viehättävän vaimosi Marjatan vatsa?

Mutta jokin meitä estää. Pirttijärvi ja Santa kysyivät tutkielmassaan, mikä se voisi olla. Häpeän tunne, pelko epäonnistumisesta ja siitä, että tekee toisen naurunalaiseksi, vastasivat etenkin nuoret 18–25-vuotiaat. Vastaajia oli vain reilut kahdeksankymmentä, mutta sukupolviero oli havaittavissa. Yli 60-vuotiaat eivät juuri maininneet häpeää.

Pirttijärvi ja Santa kysyivät myös, miten vastaajat kehittäisivät taitojaan.

Harjoittelemalla käytännössä, heille vastattiin. Miettimällä hyviä aloituskysymyksiä. Seuraamalla maailman tapahtumia ja kuuntelemalla toista.

”Puhumalla erilaisten ihmisten kanssa, myös ärsyttävien”, sanoi yksi.

Ei tuo nyt riitä. On etsittävä opastaja ja kysyttävä neuvoa. Sillä löytyyhän Suomesta ihmisiä, jotka ovat taitavia small talkissa. Jotka uivat vaivattomasti tilanteisiin ja keksivät aina mukavaa sanottavaa. Miten he sen tekevät?

Ja mistä heitä löytää?

Tutkija Lotta Kokkonen provosoituu jo sähköpostissa.

Se johtuu lauseesta, jonka olen itse kirjoittanut hänelle. ”…miksi meidän monen suomalaisen on vaikea mennä sulavasti puhumaan tuntemattomille ihmisille.”

Kokkonen opettaa kulttuurienvälistä viestintää Jyväskylän yliopistossa. Hänestä väite ”small talkia osaamattomista suomalaisista” on myytti. Haitallinen stereotypia. Kun sitä toistetaan, se toteuttaa........

© Suomen Kuvalehti