Ei siinä näin pitänyt käydä

Professori Jason Ardayn akateemisista saavutuksista heräsi kysymyksiä, ja pian alettiin puhua yliopistojen politisoitumisesta. Kuinkas muutenkaan.

Se taisi olla kevättä, varmaankin huhtikuuta 2023. Emeritusprofessori David Harris oli viimeistelemässä kirjaansa, kun hän törmäsi nimeen, jota ei ollut aiemmin kuullut.

Lähes valmis kirja käsitteli kriittistä rotuteoriaa, suosittua viitekehystä, jonka opit olivat edellisen vuosikymmenen aikana vyöryneet yliopistoista valtavirtaan.

Harris on sosiologi, jäänyt eläkkeelle pienestä devonilaistesta Plymouthin yliopistosta jo yli kymmenen vuotta aiemmin. Hän oli kiinnostunut kriittisen teorian tutkimuspuolesta. Miten johdonmukaisia keskeiset argumentit olivat, miten ne olivat kehittyneet, millaista empiiristä dataa niistä oli johdettavissa? Käytettiinkö teoriaa selitysmallina ilman riittävää näyttöä?

Brittiläinen Jason Arday näytti tehneen teoriaan pohjautuvan haastattelututkimuksen ei-valkoisten opiskelijoiden ja yliopiston työntekijöiden kokemuksista. Siitä, millaista institutionaalista rasismia he olivat kohdanneet.

Miten noloa, Harris muistaa ajatelleensa. Hän kirjoittaa sähköpostitse, sillä videopuhelut ovat kuulovaurion takia hankalia. Hän luuli olevansa varsin perillä alan tärkeimmistä kirjoittajista, mutta jotenkin Ardayn panos ei ollut tullut esiin hänen lukemassaan kirjallisuudessa.

Selvisi, että Arday oli vieläpä jonkinlainen supertähti.

Hän oli noussut samana keväänä Cambridgen kasvatussosiologian professoriksi, saanut yhden maailman arvostetuimmista sosiologian alan oppituoleista. Hän oli vasta 37-vuotias, huippuyliopiston kaikkien aikojen nuorin musta ihminen sellaisessa tehtävässä.

Harris hankki nopeasti kaiken, mitä löysi. Se ei ollut paljoa, kuusi tai seitsemän artikkelia.

Kolmatta lukiessaan hän alkoi ihmetellä.

Käsitteiden määrittelyissä, menetelmien selostuksessa ja analyysiosuudessa käytettiin hyvin samankaltaisia lauseita kuin Harrisin aiemmin lukemassa artikkelissa.

Yhdessä Ardayn paperissa tutkimushaastateltavan suuhun oli pantu tismalleen sama sitaatti kuin neljä vuotta vanhemmassa paperissa. Toisessa haastateltava oli merkitty aasialaiseksi, toisessa latinalaisamerikkalaiseksi. Sama toistui parissa muussakin kohdassa.

Outoa huolimattomuutta, Harris ajatteli, sellaiseen asemaan päässeeltä. Hän päätti kysyä asiasta, kirjoittaa sähköpostiviestin.

Olen tutustunut työhönne suurella mielenkiinnolla, hän kirjoitti. Eteen oli kuitenkin tullut joitakin kummallisuuksia, joihin toivoisi selvennystä.

Kohtia oli yksitoista, ja melkein kaikissa ehdotettiin jonkinlaista luonnollista selitystä. Ehkäpä haastateltavat olivat tavanneet aiemmin ja puhuivat siksi samalla tavalla? Ehkä Harris itse oli vain tottunut erilaiseen viittauskäytäntöön?

Olisin kiitollinen avustanne.

Siinä vaiheessa, kun Jason Ardaysta tuli kolme ja puoli vuotta sitten Cambridgen professori, intersektionaalisuuden huippukausi oli jo takanapäin.

Woke 1.0, kuten jenkkidemokraatti Alexandria Ocasio-Cortez sitä myöhemmin kutsui, vähän hullu aika.

Varteenotettavat sanomalehdet eivät enää juuri käyttäneet sellaisia sanapareja kuin valkoinen etuoikeus tai kulttuurinen omiminen.

Angloamerikkalaisten eliittiyliopistojen työntekijöitä ei enää irtisanottu ahdistaviksi koettujen mielipiteiden takia samaa tahtia kuin huippuvuonna 2020.

Ardayn nimitys oli kuitenkin kaikkea sitä, mitä progressiivisissa piireissä oli ajettu.

Cambridgen tiedotteessa ilmoitettiin ylpeänä, että Ardayn tehtäviin kuului avata ovia heikommassa asemassa oleville ja demokratisoida korkeakoulutusta.

Kyse ei ollut pelkästä palkkatyöstä, vaan Arday oli elävä esimerkki siitä mitä opetti.

Tuore professori kertoi tarinaansa mielellään haastatteluissa.

Hän oli kasvanut etelälontoolaisessa vuokralähiössä ja ollut vasta kolmevuotias, kun oli saanut autismi- ja kehityshäiriödiagnoosin.

Häntä hoitaneet ammattilaiset olivat sitä mieltä, ettei hän pärjäisi koskaan ilman tukea, vaan viettäisi koko elämänsä palvelutalossa.

Lapsena hän ei pystynyt puhumaan. Hän oli 11-vuotias, kun onnistui oman päättäväisyytensä ja perheensä tuen avulla sanomaan ensimmäisen sanansa: ”Hello.”

Lukemaan ja kirjoittamaan hän oli oppinut vasta 18-vuotiaana, niin hän kertoi. Kymmenen vuotta myöhemmin hän väitteli tohtoriksi.

Valmistuminen oli uhattuna, sillä hän sai aivokasvaimen ja menetti juuri ennen väitöstilaisuutta muistinsa. Hän joutui opettelemaan koko tutkielman ulkoa, mutta onnistui puolustamaan sitä.

Melko uskomaton tarina, Arday myönsi, mutta hän oli aina ajatellut, että hänet oli tarkoitettu tekemään jotain suurta.

Hän oli kiinnittänyt lapsuudenkotinsa huoneen seinälle listan tavoitteistaan, joista yksi kuului: Jonain päivänä aion työskennellä Oxfordissa tai Cambridgessa.

Ensimmäisenä työpäivänä........

© Suomen Kuvalehti