Tulevaisuususko on heikentynyt, mutta kyse ei ole vain epävarmuudesta. Se on myös seurausta siitä, millaista keskustelua käymme.

Tulevaisuususko on nyt koetuksella. Tuoreen nuorisobarometrin mukaan vain 17 prosenttia nuorista suhtautuu optimistisesti maailman tulevaisuuteen. Se on alle puolet siitä, mitä se oli neljä vuotta sitten. 

Maailmanpolitiikan lisäksi epävarmuustekijöitä riittää myös työelämässä.

Tietotyö on uhattuna, nuoret eivät saa ensimmäisiä työpaikkoja, ajattelu ulkoistetaan tekoälylle, sosiaaliset suhteet kärsivät, arvon käsite hämärtyy, kontrolli häviää, luottamus instituutioihin rapautuu, demokratiakehitys on uhattuna, kaikesta häviää merkitys. Media jatkaa teknologiamurroksen kehystämistä ennen kaikkea menetyksen ja uhkakuvien kautta. 

Ristiriita sen kanssa, että Suomi valittiin tällä viikolla jälleen maailman onnellisimmaksi maaksi, on räikeä. 

Samalla se on hyvä muistutus siitä, että tulevaisuususko on uskomusjärjestelmä, sosiaalinen konstruktio, joka syntyy instituutioista, johtamisesta ja julkisesta keskustelusta. Jos julkinen keskustelu on repaleista, reaktiivista ja pelkovetoista, siitä tulee helposti itse itseään ruokkiva narratiivi. 

Historia kirjoitetaan aina jälkikäteen, mutta uskon että ymmärrämme elävämme murrosajassa. Tällä hetkellä käytännössä päätöksiä tekevät sukupolvet tulevat määrittelemään seuraavan kvartaalin eli tulevan neljännesvuosisadan osalta ne rakenteet, säännöt ja käytännöt, jotka koskettavat paitsi teknologiaa, myös työn tekemisen tapoja, työn ja arvon suhdetta ja johtajuutta. 

Mieti, mikä mieletön etuoikeus on saada elää tässä ajassa (!) 

Ihmisillä on usein tapana suhtautua muutokseen siten, että se on jotain mikä tapahtuu meille. Usein yllättäen ja pyytämättä. Ehkä niin, mutta se ei tarkoita etteikö meillä olisi muutoksessa mitään toimijuutta. Entä jos tämä ei olekaan sukupolvi, jolta tekoäly vie työt vaan sukupolvi, joka määrittelee uudelleen, mitä työ ylipäätään on?

Elämme vaihetta, jossa teknologian hyödyntämisen säännöt eivät ole vielä vakiintuneet, ja siksi yksittäisillä valinnoilla on poikkeuksellisen suuri vaikutus siihen, mihin suuntaan kehitys lähtee.

Nyt tuntuu, että olemme sivustaseuraajia tai katsojina omassa ajassamme. 

Keskustelua käydään, mutta sitä käydään melko kapeasti. Ilmatilaa saa lähinnä etätyö vs. lähityö, tekoäly vie työpaikat vs. luo työpaikkoja, kasvu vs. leikkauslistat vastakkainasettelulla. Toimijuus ei ala siitä, että osallistumme keskusteluun, vaan siitä, että uskallamme muuttaa sitä, mistä ja miten keskustellaan.

Jos ja kun tekoäly muuttaa tietotyön sisältöä, millaista työtä haluamme, että syntyy tilalle? Mitä pidämme arvokkaana työnä? Entä kenen ehdoilla teknologiaa kehitetään ja kuka määrittää sen rajat? Missä asioissa haluamme säilyttää inhimillisen kädenjäljen – vaikka teknologia voisikin tehdä sen tehokkaammin? 

Ja ehkä kaikista tärkeimpänä:

Miten huomioimme päätöksissä vaikutukset, jotka näkyvät vasta 10–20 vuoden päästä?

Emme ole sivustaseuraajia, mutta käyttäydymme kuin olisimme. Ja se itsessään vaikuttaa siihen, millaiseksi tulevaisuus muotoutuu.

© Uusi Suomi