Maailmanpolitiikka elää samankaltaista aikaa kuin Neuvostoliitto ennen romahdusta. Neuvostoliitossa syntynyt ja USA:han muuttanut tutkija Alexei Yurchakin kuvasi Neuvostoliittoa yhteiskuntana, jossa hallinto ja kansalaiset tietävät järjestelmän olevan epäonnistumassa, mutta kukaan ei pysty kuvittelemaan vaihtoehtoja. Tällöin kaikki teeskentelevät, että ”normaali” toiminta jatkuu, mikä jähmettää yhteiskunnan paikoilleen.

Ehkä Suomi ja länsimainen yhteiskuntamalli eivät sentään romahda, mutta Yurchakin havainnossa on mielenkiintoisia yhtymäkohtia nykypäivän politiikkaan.

Adam Curtis ja Hypernormalization

Useita kertoja palkittu englantilainen dokumenttiohjaaja Adam Curtis teki aiheesta vuonna 2016 dokumentin nimellä Hypernormalization. Melkein kolmetuntinen dokumentti löytyy mm. You Tubesta.

Jos tiivistää Curtisin viestin yhteen kappaleeseen, se menee jotakuinkin seuraavasti: Poliitikoilla on halu luoda järjestystä, mutta kun järjestyksen ylläpitäminen muuttuu liian vaikeaksi, sekä poliitikot että kansalaiset nostavat kädet pystyyn ja keskittyvät itseensä. Neuvostoliiton loppuaikoina Jane Fondan jumppavideot saivat neuvostoliittolaiset keskittymään omaan vartaloonsa, koska se oli ainoa asia, johon heillä oli täysi kontrolli. Nykypäivänä Jane Fondan sijaan sosiaalisen median kauneutta ja terveyttä ihannoivat tilit tekevät saman.

Varoitus: edellä oleva on suoraviivaistettu tiivistys. Kolmea tuntia on mahdoton tiivistää sunnuntaiaamun nopeaksi lukupaketiksi.

Kun hypernormaalissa yhteiskunnassa kaikki teeskentelevät, että asiat ovat hyvin, tulee tilaa myös ääri-ilmiöille. Curtisin mukaan esimerkiksi Trumpin nousu perustuu tähän. Kaikki tietävät, että hän valehtelee, mutta sillä ei ole väliä, koska yhteiskunta on jo valmiiksi sen verran sekaisin, ettei totuudesta ole kenelläkään täyttä kuvaa.

Kun mietimme vaikkapa viime vuosien poliittisia päätöksiä Suomessa, niin onhan se myönnettävä, että hallitus toisensa jälkeen on tehnyt virheitä, vaikka ne ovat yrittäneet korjata. Asiat ovat niin monella tavalla solmussa, että mitään parannusta ei voi tehdä, ettei se samalla heikennä jotakin.

Kun asiat menevät riittävästi vikaan, käy niin kuin New Yorkissa 1970-luvun puolivälissä. Kaupunki velkaantui niin pahasti, että viimeiseksi pelastukseksi tuli yhdeksänjäseninen ohjausryhmä, josta kahdeksan oli pankkiireja. Päätöksenteko siirtyi poliittiselta tasolta pragmaattiselle, jossa pankit tietenkin suojelivat omia saataviaan.

Samaan aikaan alkoi Donald Trumpin nousu. Hän haistoi mahdollisuuden kiinteistökehityksessä ja neuvotteli kaikkien aikojen suurimmat verohelpotukset vastineeksi siitä, että hän rakennuttaa kaupunkiin korkeatasoisia hotelleja.

Palataan vielä takaisin tuohon hypernormaalin määritelmään. Se on tila, jossa yhteiskunta, hallinto ja kansalaiset tietävät järjestelmän olevan epäonnistumassa, mutta kukaan ei pysty kuvittelemaan vaihtoehtoja. Tällöin kaikki teeskentelevät, että ”normaali” toiminta jatkuu, mikä jähmettää yhteiskunnan paikoilleen.

Meillä puhutaan rohkeuden puutteesta, uusien näkökulmien puutteesta, itsekkyydestä ja siitä, kuinka vanhoja rakenteita pidetään pystyssä, vaikka ne eivät enää toimi. Samalla monista meistä on tullut todellisuutta pakenevia ja osittain jopa hedonisteja.

Eikö se silloin ole niin, että Suomi yhteiskuntana – ja muutama muu yhteiskunta siinä sivussa – on tullut hypernormaaliksi?

© Uusi Suomi