Kristiina Sahan uutuusromaanin päähenkilö on Suomen suurimman päivälehden vanheneva naispuolinen kirjallisuuskriitikko, joka ei ymmärrä lopettaa (Kriitikko, Otava 2026). Hän ei suostu vanhukseksi vaan haluaa elää täyttä elämää.

Kriitikko jatkaa sinnikkäästi, vaikka monet, jopa omat lapset vihjaavat, että olisi aika luovuttaa. Hän haluaa pelastaa suomalaisen kirjallisuuden.

Tarkkana pitää kuitenkin olla. Kriitikko varoo, ettei käy niin kuin Toini Havulle, joka teilasi Tuntemattoman sotilaaan tai kuten August Ahlqvistille, joka teilasi Seitsemän veljestä. Kukaan ei halua tulla muistetuksi väärinteilaajana.

Kriitikon entinen puoliso, Kakkonen, ei anna armoa ex-kumppanilleen: ”Sulla on parasta ennen -päivämäärä mennyt jo vuosikymmeniä sitten, mutta sä itse et tajua. Se jos mikä on surullista.”

Kakkosen mielestä Kriitikon juttuja ei lue kukaan. Ne ovat snobbailua eikä mitään sanota selvästi. Kriitikko on aina ollut sekava ja lehtikin ihan paska.

Mutta Kriitikko ei luovuta.

Hän kieltäytyy arvioimasta roskakirjoja, joita toimituspäällikkö hänelle tyrkyttää. Hän osallistuu Finlandia-juhliin ja istuu pöydässä, jossa todetaan, että kritiikki on kriisissä ja kulttuurikeskustelu aivan ala-arvoista. Sellaista kädenlämpöistä, laihaa velliä, yksi sanoo.

Ennen kaikki oli toisin. Kriitikot eivät hyssytelleet, pokkuroineet eivätkä liehakoineet. Eivät kirjoittaneet yleispätevää liirumlaarumia palstantäytteeksi.

Moni kaipasi sitä vaaleaa nahkahousua (Kajava), joka kirjoitti teatterista tai partanaamaa (Heikinheimo), joka kirjoitti klassisesta musiikista.

Kriitikko tietää, että ihmiset nauttivat, jos arvostelussa nitistetään mehevästi. Joissakin tapauksissa arvostelu toimii kuin Mainilan laukaukset – syttyy näpsäkkä kirjasota:

”Ne ovat valitettavasti nykyään perin harvinaisia. Olen yrittänyt saada aikaiseksi, mutta hankalaa se on. Kaikki ovat niin varovaisia.”

Kriitikko muistelee, että hän on ollut inhottu, mutta myös arvostettu. Häntä on kutsuttu apinaksi, aivoinvalidiksi, kissanpaskaksi, visvasyyläksi, mulqvistiksi, mahahappoiseksi kyyläksi, juopoksi, horoksi, lepakoksi, kommunistiksi, fasistiksi. Hän on ollut myös skitso, mentaalitapaus ja tappajapsykopaatti.

Julmakin kriitikko kesyyntyy, kun hänelle lyödään käteen Graniitti-Finlandia ylistävien mainesanojen saattelemana:

”Te olette yksi harvoja kulttuuritoimittajia, joissa yhdistyy yleissivistys, huumori, lämpö, rohkeus, tiedonjano, periaatteet, perehtyneisyys, monipuolisuus ja historiantaju. Olette oivallinen esimerkki ihmisestä, jossa piinkova rehellisyys kohtaa suuren sydämen.”

Kristiina Saha revittelee ansiokkaasti. Kriitikko on hauskaa tykitystä, josta löytyy myös traagisia ulottuvuuksia. Kirjailija tietää, mistä kirjoittaa, kun hän ruotii kulttuurielämän ajankohtaisia ilmiöitä.

Hesarissa mietitään parhaillaan, miten lehden kulttuurikritiikkiä pitäisi uudistaa. Sahan Kriitikko toimii mainiona oppaana Hesarin uudistajille.

Ja täytyy myöntää – samaistuin Kriitikkoon, vaikka en kriitikko olekaan. Parhaat päivät ovat takana, mutta juttumylly pyörii vanhasta muistista eikä kukaan kehtaa sanoa, että hyvä mies, lopeta jo.

© Uusi Suomi