Miltä tenorisaksofonistin pitäisi kuulostaa?

Sellomaiselta kuin Coleman Hawkins tai Ben Webster, aggressiiviselta kuin Albert Ayler tai David Murray, romanttiselta kuin Stan Getz tai Zoot Sims, objektiiviselta kuin Dexter Gordon tai Johnny Griffin?

Soittimen historiassa on kaksi mestaria, jotka pystyivät tähän kaikkeen: Sonny Rollins ja John Coltrane. He levyttivät yhdessä vain kerran, aiheena tietenkin blues. Tenor Madness:

Sisältöä ei voida näyttää evästeasetuksien vuoksi. Nähdäksesi sisällön, hyväksy evästeiden käyttö.

Olen kirjoittanut John Coltranesta harvemmin kuin Sonny Rollinsista. Minusta on ollut tärkeätä kertoa musiikin tekniikasta vähemmän kiinnostuneille, kuinka valtava Rollinsin merkitys on ollut.

Coltranesta on mediassa aina juttua riittänyt, mutta se on keskittynyt hänen merkitykseensä 60-luvun kulttuurimurroksen symbolina.

Tänään, Tranen 100-vuotispäivänä, on aika muistuttaa siitä, miten mielettömän hyvä soittaja hän oli: sointupohjaisena improvisoijana, modaalisen ajattelutavan lanseeraajana ja avantgarden avuliaana ymmärtäjänä.

Päinvastoin kuin jazzin maailmanmestareiden naapuriksi New Yorkiin syntynyt Rollins, Coltrane kehittyi rauhassa North Carolinassa,........

© Uusi Suomi