Vajosin ennen syksyisin synkkyyteen. Pimeys oli lohduton. Rinnallani lyijynraskasta melankoliaa kirosin pimeää. Vihasin syksyä kuin paisetta. Se oli loputtoman raskasta.

Yritin jopa ryypätä syksyn yli mutta menin sen ali, ja syksy vain syveni. Kaikki tuntui syksyisin kerrassaan raskaammalta. Velvollisuudet oli hoidettava, vaikka aamut, päivät ja yöt olivat kuin seittiä.

Suhtauduin aiemmin syksyyn kuin viholliseen. Nykyisin syksy on minulle vuodenajoista rakkain, olen jopa oppinut antamaan vihatulle marraskuulle arvoa. Vuodenajat ja niiden mukaan tuomat vaihtelut, kuten valonmäärä, ovat opettaneet minua pysähtymään. Kesän jälkeen se on kuin vuodenkierron antama lupa levätä.

Kuitenkin siinä missä........

© Karjalainen