Vaikka elämme itsekkyyden aikaa, keinoja ei kannata hakea sotaveteraaneilta

Kolumni|Liisa Keltikangas-Järvisen puheet sotaveteraanien selviytymiskeinoista hämmentävät.

Kirjoittaja on Kuukausiliitteen toimittaja.

Kirjarintamalla Liisa Keltikangas-Järvisen teoksesta Itsekkyyden aika on tullut alku­vuoden myynti­menestys. Kirjasta on otettu jo kuusi painosta, ja sitä on myyty eri formaateissa yli 30 000 kappaletta.

Teoksessaan 80-vuotias psykologian emerita­professori esittää, että elämme yltiö­yksilöllisessä kulttuurissa, jossa oma hyvä olo ja omat oikeudet asetetaan kaiken edelle.

Minäkeskeisyys ei Keltikangas-Järvisen mukaan tue aikuiseksi kasvamista vaan taannuttaa taaperoikäiseen narsismiin. Osasyyllisiä ovat psykologit, jotka ajan henkeen mukautuen vahvistavat haitalliseksi kääntyvää yksilöllisyyttä.

Haastatteluissa Keltikangas-Järvinen on vielä terävöittänyt viestiään. Uusi juttu -julkaisussa hän esitti, että oppia kannattaisi ottaa sotaveteraaneista, sillä he osasivat käsitellä kamalat kokemuksensa ”äärimmäisen tehokkaasti”.

Veteraanit eivät jääneet vellomaan tunteisiinsa, vaan he alkoivat rakentaa Suomea. Jos kaikki sodassa olleet miehet olisi ohjattu terapiaan, siitä ei Keltikangas-Järvisen mukaan olisi seurannut ”yhtään mitään”. Puhe sukupolvitraumasta on liioittelua. Veteraanit eivät hänen mielestään tunteneet tai eläneet väärin.

Tunteiden käsittely ei tee ihmisestä uhria.

Keltikangas-Järvinen kiittelee sotaveteraaneja tunteiden sivuuttamisesta, mutta sivuuttaa olennaisen kysymyksen: mitä tapahtui niille tunteille, joita ei käsitelty?

Sodan jälkeisessä Suomessa koettiin aivan liikaa mykkyyttä, perheväkivaltaa, alkoholismia ja yksin pärjäämisen eetosta, jossa omia tarpeita ei tunnistettu eikä niistä puhuttu.

Tutkimus ei taida varsinaisesti tukea ajatusta, että aktiivinen tunteiden sivuuttaminen olisi yleisesti paras selviytymiskeino – varsinkaan pitkällä aikavälillä. Tunteiden hallittu käsittely ei tee ihmisestä uhria. Se voi pikemminkin vahvistaa toimintakykyä ja vanhemmuutta.

Kyse ei ole myyttisestä ”sukupolvitraumasta” vaan ylisukupolvisesta siirtymästä: traumatisoituneen vanhemman oireilu ja tunnesäätelyn vaikeudet heijastuvat lapseen.

Tietenkään kaikki vastoinkäymiset eivät johda traumahäiriöön. Moni pärjää puhumatta. Eivätkä kaikki miehet ja mielet murtuneet sodassa. Mutta jos veteraaneilla olisi ollut mahdollisuus kohdata kokemuksensa tuetusti, heidän kykynsä rakentaa maata tuskin olisi heikentynyt.

Sen sijaan useampi lapsi olisi saanut kasvaa kodissa, jossa synkkä hiljaisuus ei olisi ollut paksua kuin pilliklubin savu.

Lue lisää kirjoittajalta

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

© Helsingin Sanomat