Mediassa toistuu lähes päivittäin mantra: Suomen pitäisi päästä takaisin talouskasvun tielle. Taloutemme ei ole realistisesti kasvanut ”Nokian jälkeen” – jo yli kymmeneen vuoteen. Väite on sinänsä oikea, mutta sen äärellä pohditaan harvoin, miksi näin on käynyt. Vielä harvemmin uskalletaan katsoa juurisyitä ideologisten mukavuusalueiden ulkopuolelle.

Poliittinen oppositio, gallupsuosionsa vahvistamana, on antanut kehittyä mielikuvan, jossa leikkaukset ja kaikki epämiellyttävä voidaan perua ja entinen tila palauttaa, kunhan vain julkinen hallinto – eli ministerit – vaihdetaan. Ajatus on ymmärrettävä ja houkutteleva, mutta samalla harhaanjohtava. Se ohittaa tosiasian, että Suomen ongelmat eivät ole ensisijaisesti hallinnollisia tai tilapäisiä, vaan pitkään kehittyneitä rakenteellisia lukkiutumia.

Vasemmistolainen tasapäistämisen ihanne – ajatus siitä, että tyydytään keskinäiseen palvelutuotantoon ja laajaan valtion varassa oloon – ei ratkaise tilannetta, jossa uutta varallisuutta ei synny riittävästi. Vasemmisto on, halusi tai ei, riippuvainen talouskasvun tuottamasta uudesta pääomasta: vasta sen kautta voidaan rahoittaa myös poliittisia ja sosiaalisia tavoitteita. Ilman kasvua ei ole mitään jaettavaa, ei myöskään aidosti kestävää tasa-arvoa.

Suomea verrataan usein Ruotsiin, ja kysytään, miksi Ruotsi pärjää paremmin. Parempi pärjääminen ei selity suhdanteilla, valuutalla tai kulloisellakin hallituksella, vaan sillä, että työn tuottavuus on kasvanut siellä Suomea nopeammin koko Nokian jälkeisen ajan. Ruotsissa säästöt kanavoituvat tehokkaammin riskipääomaksi, yritykset kykenevät skaalaamaan tuotteita ja palveluja globaaleille markkinoille, ja työ sekä pääoma siirtyvät joustavammin heikosti tuottavista toiminnoista paremmin tuottaviin. Toisin sanoen Ruotsi luo enemmän arvoa per työtunti – ja juuri tämä selittää eron, vaikka lähtökohdat ja maailmantalouden suhdanteet ovat pitkälti samanlaiset.

Tämä ei tapahdu itsestään. Taustalla on kulttuuri, jossa yrittäminen, omistaminen ja vaurastuminen eivät ole moraalisesti epäilyttäviä, vaan hyväksytty osa yhteiskunnan uusiutumiskykyä. On kansainvälisiä brändejä, pääomia ja ennen kaikkea ymmärrystä siitä, että kaikki yritykset ja urapolut eivät onnistu ensimmäisellä yrityksellä.

Nykyinen hallitus on pyrkinyt edistämään riskiyrittäjyyttä ja investointiympäristön houkuttelevuutta, mutta keskustelu on jäänyt pitkälti sivuun opposition narratiivin vallatessa mediaotsikot ja gallupit. Julkinen debatti painottuu tulonjakoon tilanteessa, jossa itse jaettava kokonaisuus kasvaa vain hitaasti. ”Maailman onnellisimman maan” status on aivan liian velkavetoinen.

Yrittäjä Natalia Salmela on Talouselämässä esittänyt (linkki), että Suomen taloustilanteen korjaaminen edellyttää puuttumista keskiluokkaiseen turvallisuushakuisuuteen ja tasapäistämisen perinteeseen. Hänen ehdotuksensa ovat monelle epämukavia, mutta osuvat ongelman ytimeen.

Ensinnäkin koulutuksessa tulisi uskaltaa panostaa lahjakkaimpiin. Kilpailu, tasoryhmät ja huippuja tukevat rakenteet eivät ole eriarvoistamista, vaan edellytys huippuosaamisen synnylle. Oma kokemukseni oppikoulusta – pääsykokeineen, tasokursseineen ja eriytettyine tukimuotoineen (tarkkailuluokat) – osoittaa, että eriyttäminen voi palvella sekä kärkipäätä että enemmän tukea tarvitsevia. Nykyinen inkluusion ihanne on käytännössä osoittautunut vaikeaksi toteuttaa tavalla, joka tukisi kaikkien oppimista tasapuolisesti. Lisäksi on tunnustettava, että maahanmuuttajataustaisten oppilaiden oppimista vaikeuttavat usein kieli- ja kulttuuritaustan puutteet, jolloin erillinen tuki tai ryhmittely olisi pedagogisesti perusteltua. Ideologinen jäykkyys ei ole tässä tilanteessa hyve.

Toiseksi Salmelan mukaan korkeakoulutusta on tarkasteltava taloudellisen realismin kautta. Huonosti työllistävien alojen – kuten media-alan, musiikin, kirjallisuuden tai filosofian – tutkintojen osittainen maksullisuus ei ole hyökkäys sivistystä vastaan, vaan kysymys resurssien kohdentamisesta. Minusta fyysikoita, biologeja ja kemistejäkään ei tarvitsisi kouluttaa ympäri Suomea. Samoin maakuntien yliopistoja ja ammattikorkeakouluja olisi syytä yhdistää tai lakkauttaa, ja kansainvälisesti korkeatasoisen tutkimuksen resurssit keskittää muutamaan huippuyliopistoon. Pienenevien ikäluokkien maailmassa opiskelijoita rekrytoidaan jo globaalisti, mutta heikon työllistymisen vuoksi moni valmistunut jatkaa uraansa muualla.

Kolmanneksi työelämässä on pystyttävä puhumaan avoimesti alisuoriutumisesta. Salmelan ajatus siitä, että työyhteisö voisi tunnistaa ja poistaa heikoimman lenkin, kuulostaa kovalta, mutta kuvaa todellisuutta, joka jo nyt toteutuu yt-kierrosten kautta esimiestyön välityksellä. Ay-liikkeen rooli alisuoriutumiseen vetoamisen vaikeuttamisessa on osaltaan tehnyt prosesseista hitaita, kalliita ja juridisesti monimutkaisia.

Ajatus yrittäjien velvoittamisesta työllistämään Z-sukupolven edustajia ansaitsee erityistä pohdintaa. Pakollinen nuorten työllistäminen herättää perusteltuja kysymyksiä tehokkuudesta ja oikeudenmukaisuudesta, mutta samalla se paljastaa syvemmän ongelman: suomalainen työelämä sietää huonosti oppimista ja hallittua epäonnistumista. Jos nuorille vaaditaan aidosti pääsyä työelämään, on myös hyväksyttävä, etteivät kaikki osu oikeaan heti. Muutoin vaarana on vain uusien alisuoriutujien leimaaminen – ei tuottavuutta lisäävä kulttuurinen uusiutuminen.

Ensimmäinen poliittinen askel ei siksi ole suuri rakenneuudistus. “Tuottavuusloikan” kaltaiset hankkeet herättävät helposti vastareaktioita, kuten Sipilän hallituksen aikana nähtiin. Tarvitaan ensin rehellinen diagnoosi: ongelma ei ole väärä puolue vallassa, vaan pitkään jatkunut tuottavuuden heikkous ja riskinoton vähäisyys. Kasvupolitiikka on erotettava sosiaalipolitiikasta – kasvun tehtävä on luoda uutta arvoa, politiikan tehtävä päättää sen jakamisesta. Samalla riskinotosta on tehtävä institutionaalisesti sallittua: ensimmäiset työsuhteet, yrittäjyyden alkuvaiheet ja kokeilut on voitava toteuttaa ilman pysyvää epäonnistumisen leimaa. Muutosta ei tehdä kerralla, vaan hallittujen kokeilujen kautta. Ehkä tärkeintä on kuitenkin luopua kasvun, vaurastumisen ja omistamisen kulttuurisesta epäluulosta – ilman sitä mikään tekninen uudistus ei kanna pitkälle.

Lopulta kasvupolitiikka ei ole nopeiden tulosten lupaamista, vaan pitkän aikavälin sitoutumista siihen, ettei tilanteen enää anneta huonontua. Nykyinen poliittinen asetelma, jossa talouspolitiikkaa arvioidaan yhden–kahden vuoden aikajänteellä ja hallitusvastuuta tarjotaan ensisijaisena korjauskeinona, ei palvele tätä tavoitetta.

Kyseessä ovat vaativat muutokset totuttuun turvallisuushakuiseen ja tasapäiseen ajatteluun. Mutta jos Suomi haluaa jälleen kasvaa, muita uskottavia vaihtoehtoja ei ole. Turvallinen keskiluokkaisuus ei ole pysyvä olotila maailmassa, jossa talous ei uusiudu ja valtiontalous rapautuu.

Ja myönnettäköön: halveksuntani tätä lyhytnäköistä, gallup- ja mediasuosiolla elävää ja populistisia harhapäätelmiä tarjoavaa “demokratiaa” kohtaan vain syvenee. Viimeksi tänään Ylen uutisia seuratessa nousi niskakarvat pystyyn, opposition ”oneliner’eita” kuunnellessa. Jotka varmaan on joku viestintäkonsulti hienosäätänyt.

P.S. Ja mitä kritiikkiini vetytaloutta kohtaan tulee (linkki), niin siellä arvosteluni ei kohdistu niinkään riskinottoon, vaan ilmeisten riskien rehellisen ja avoimen käsittelyn puuttumiseen. Siihen, ettei hypetyksen kiimassa kokemusta ja asiantuntemusta haluta kuunnella. Mikä on pidemmän päälle vahingollista kaikille osapuolille. Kapitalismin ja riskinoton puolestapuhuja Björn Wahlrooskin ehti jo leimata vetytalouden pitkälti ”huuhaaksi”.

© Uusi Suomi