Mediassa toistuu lähes päivittäin mantra: Suomen pitäisi päästä takaisin talouskasvun tielle. Taloutemme ei ole realistisesti kasvanut ”Nokian jälkeen” – jo yli kymmeneen vuoteen. Väite on sinänsä oikea, mutta sen äärellä pohditaan harvoin, miksi näin on käynyt. Vielä harvemmin uskalletaan katsoa juurisyitä ideologisten mukavuusalueiden ulkopuolelle.

Poliittinen oppositio, gallupsuosionsa vahvistamana, on antanut kehittyä mielikuvan, jossa leikkaukset ja kaikki epämiellyttävä voidaan perua ja entinen tila palauttaa, kunhan vain julkinen hallinto – eli ministerit – vaihdetaan. Ajatus on ymmärrettävä ja houkutteleva, mutta samalla harhaanjohtava. Se ohittaa tosiasian, että Suomen ongelmat eivät ole ensisijaisesti hallinnollisia tai tilapäisiä, vaan pitkään kehittyneitä rakenteellisia lukkiutumia.

Vasemmistolainen tasapäistämisen ihanne – ajatus siitä, että tyydytään keskinäiseen palvelutuotantoon ja laajaan valtion varassa oloon – ei ratkaise tilannetta, jossa uutta varallisuutta ei synny riittävästi. Vasemmisto on, halusi tai ei, riippuvainen talouskasvun tuottamasta uudesta pääomasta: vasta sen kautta voidaan rahoittaa myös poliittisia ja sosiaalisia tavoitteita. Ilman kasvua ei ole mitään jaettavaa, ei myöskään aidosti kestävää tasa-arvoa.

Suomea verrataan usein Ruotsiin, ja kysytään, miksi Ruotsi pärjää paremmin. Parempi pärjääminen ei selity suhdanteilla, valuutalla tai kulloisellakin hallituksella, vaan sillä, että työn tuottavuus on kasvanut siellä Suomea nopeammin koko Nokian jälkeisen ajan. Ruotsissa säästöt kanavoituvat tehokkaammin riskipääomaksi, yritykset kykenevät skaalaamaan tuotteita ja palveluja globaaleille markkinoille, ja työ sekä pääoma siirtyvät joustavammin heikosti tuottavista toiminnoista paremmin tuottaviin. Toisin sanoen Ruotsi luo enemmän arvoa per työtunti – ja juuri tämä selittää eron, vaikka lähtökohdat ja maailmantalouden suhdanteet ovat........

© Uusi Suomi