Keskustelu ministeri Wille Rydmanin toiminnasta tiedehankkeiden rahoituspäätöksissä nostaa esiin perustavanlaatuisen kysymyksen: mitä tieteen vapaus oikeastaan tarkoittaa käytännössä?

Kritiikissä vedotaan siihen, että tieteen rahoitusta ei saa ohjata poliittisin perustein ja että tutkijoilla tulee olla vapaus valita tutkimusaiheensa. Nämä ovat tärkeitä periaatteita, mutta ne peittävät helposti alleen arjen todellisuuden, jossa tutkimuksen suuntaa ohjaa vahvasti rahoitusjärjestelmä itse.

Omasta kokemuksestani voin todeta yksinkertaisen mutta keskeisen tosiasian: olen voinut tutkia niitä aiheita, joihin olen onnistunut hankkimaan rahoitusta. Tämä ei ole poikkeus, vaan pikemminkin sääntö. Kaikki tutkimusrahoitus jaetaan jonkinlaisen kilpailun kautta, joko yliopiston sisäisesti tai mieluiten ulkopuolisen vertaisarvioidun hakumenettelyn kautta. Käytännössä tämä tarkoittaa, että tutkimusaiheiden todellinen kirjo määräytyy pitkälti sen mukaan, millaisia rahoitusinstrumentteja on tarjolla ja millaiset aiheet menestyvät kilpailussa.

Tästä näkökulmasta nousee väistämättä kysymys: onko tutkimusaiheen valinta aidosti vapaa, jos sitä ohjaa rahoituksen saatavuus? Formaalisesti tutkija saa ehdottaa mitä tahansa. Reaalisesti vain osa ehdotuksista tulee koskaan toteutetuiksi. Tieteen vapaus ei siis käytännössä ole täydellistä vapautta, vaan vapautta rajatuissa puitteissa.

Rahoituspäätöksiä perustellaan usein vertaisarvioinnilla, jonka oletetaan takaavan puolueettoman ja laadukkaan valinnan. Omat kokemukseni viittaavat kuitenkin siihen, että järjestelmä on kaukana aukottomasta. Ei ole harvinaista, että yksi arvioitsija antaa hakemukselle erinomaisen arvosanan, kun taas toinen suhtautuu siihen selvästi kriittisemmin. Erot eivät aina........

© Uusi Suomi