Suomessa on aiheellisesti nyt esillä poliittisen keskustelun ilmapiirin jyrkkeneminen. Kyse ei ole pelkästä tyylistä tai sanavalinnoista. Kyse on paljon suuremmasta asiasta: demokratiasta, yhteiskunnan luottamuksesta ja lopulta turvallisuudestamme.

Demokratia ei edellytä yksimielisyyttä. Päinvastoin – se rakentuu erilaisille näkemyksille, kriittiselle keskustelulle ja kyvylle haastaa toisiamme. Mutta ratkaisevaa on se, miten nämä erot käsitellään. On aivan eri asia olla eri mieltä kuin tehdä toisesta vastustaja, jota ei enää tarvitse kuunnella. Juuri tässä kohtaa keskustelukulttuuri muuttuu turvallisuuskysymykseksi.

Asiallinen vuoropuhelu ei tarkoita pehmeyttä tai mielipiteiden laimentamista. Se tarkoittaa kykyä kuunnella, ymmärtää ja argumentoida ilman leimaamista tai tahallista kärjistämistä. Kun tämä kyky heikkenee, heikkenee samalla myös yhteiskunnan kyky tehdä päätöksiä ja kestää painetta. Luottamus rapautuu pala kerrallaan.

Eduskuntavaalit 2027 lähestyvät, ja poliittinen sävy tulee todennäköisesti kiristymään. Mutta juuri nyt ratkaistaan, millaista poliittista kulttuuria rakennamme. Annammeko erimielisyyksien repiä meitä erilleen vai pidämmekö kiinni siitä, että olemme lopulta samalla puolella?

On syytä sanoa tämä suoraan: Suomen vakavin uhkakuva ei ole vain ulkoinen. Se on yhteiskunnan sisäinen jakautuminen ja eripura. Tämä ei synny yhdessä hetkessä, vaan arjen keskusteluissa, kommenteissa ja tavoissa kohdata toinen ihminen. Jokainen kärjistys, jokainen leima ja jokainen kuuntelematta jättäminen vie meitä askelen väärään suuntaan.

Tilannetta ei voi tarkastella vain kotimaisena ilmiönä. Venäjän hybridivaikuttaminen kohdistuu nimenomaan yhteiskuntien jakamiseen, luottamuksen murentamiseen ja vastakkainasettelujen syventämiseen. Mitä enemmän annamme tilaa sisäiselle eripuraisuudelle, sitä helpommin ulkoinen toimija voi hyödyntää sitä. Siksi kyse ei ole vain poliittisesta kulttuurista, vaan kansallisesta turvallisuudesta.

Turvallisuus ei synny pelkästään puolustuskyvystä, viranomaisista tai kansainvälisistä liittoumista. Se syntyy myös siitä, että yhteiskunta pysyy koossa. Että luotamme toisiimme ja instituutioihimme. Että vaikeinakin hetkinä emme käänny toisiamme vastaan.

Siksi tämä on haaste meille kaikille. Kansanedustajille, tuleville ehdokkaille ja jokaiselle, joka osallistuu julkiseen keskusteluun. Vastuu ei ole vain sanoissa, vaan myös tavassa käyttää niitä. Jokainen meistä rakentaa osaltaan sitä ilmapiiriä, jossa Suomi toimii.

Voimme olla monesta asiasta eri mieltä. Se on demokratian vahvuus. Mutta emme saa unohtaa yhtä asiaa: olemme samaa Suomi-joukkuetta. Vastakkainasettelu ei saa murtaa sitä, mikä on ollut Suomen vahvuus – kyky toimia yhdessä myös erimielisyyksien keskellä.

Lopulta kysymys on yksinkertainen mutta ratkaiseva. Haluammeko olla yhteiskunta, jossa erimielisyys johtaa jakautumiseen vai yhteiskunta, jossa se johtaa parempiin ratkaisuihin?

Suomen vahvuus on aina ollut yhtenäisyydessä. Se ei tarkoita samanmielisyyttä, vaan yhteistä suuntaa. Kun pidämme toisistamme kiinni, kestämme myös ulkoisen paineen. Kun päästämme irti, heikkenemme sisältä käsin.

Siksi keskustelukulttuuri ei ole sivuseikka. Se on yksi tärkeimmistä turvallisuustekijöistämme juuri nyt.

© Uusi Suomi