Arkkipiispa Elia muistuttaa itseään vallan vaaroista. Hän ei kuvittele pelastavansa koko maailmaa.

Ryssät tulevat! Ryssät tulevat!

Matti heräsi öisin isän huutoihin. Painajaisunet tartuttivat pelon pieneen poikaan.

Tuleeko sota, hän kyseli äidiltään.

Perhe asui 1960-luvulla Kajaanin Paltaniemellä. Vanhemmat olivat kotoisin luovutetusta Karjalasta, äiti Sortavalasta, isä Kivennavalta. Isä oli ollut vain 17-vuotias nuorukainen, kun kutsu oli käynyt kaukopartiomieheksi jatkosodassa.

Rauhan tultua isä ryhtyi karkkikaup­piaaksi, kiertäväksi makeisedustajaksi. Kolme lasta saivat syödäkseen Hellaksen suklaata niin paljon kuin jaksoivat.

Isä toivoi yhdestä pojasta pappia. Matista tuli ortodoksipappi, sitten piispa ja arkkipiispa Elia.

Sota oli runnellut isää henkisesti. Levoton sielu teki evakkomatkaa läpi elämän. Viimeisinä elinvuosinaan hän avautui pojalleen. Kaukopartiossa rintamalinjan takana hengenlähtö oli ollut monta kertaa lähellä.

Muistoksi jäi pieni ammus. Luoti, joka oli sujahtanut korvan vierestä.

Laatikoita lojuu toimistossa Helsingin Liisankadulla. Arkkipiispan kanslian muutto ylimpään kerrokseen on kesken. Helmikuun puolivälissä on alkamassa myös ortodoksien hengellinen matka.

Suuri paasto kestää 40 päivää ja huipentuu pääsiäiseen. Silloin kaikuu riemukas sananvaihto. ”Kristus nousi kuolleista! Totisesti nousi!” Pääsiäiskausi kestää viisi kuukautta, valmistavista viikoista helluntaihin.

Arkkipiispa Elia istuu pyöreän pöydän äärellä arkisessa työasussa, mustassa papinviitassa.

”Jos meillä ei olisi pääsiäiskautta ja sen ajan liturgioita, meillä ei olisi mitään.”

Paasto ei ole kilvoittelua ruoan takia, arkkipiispa muistuttaa, vaan se tukee hengellistä muutosta. Itse hän jättää pois lihan mutta ei maitoa terveyssyistä.

”Paasto on mahdollisuus kasvaa sisäisesti, löytää uusi tie.”

Paasto on alkanut päivää aiemmin sovintosunnuntailla. Papit ovat pyytäneet anteeksi kirkkokansalta ja seurakuntalaiset toisiltaan. Opetuspuheessaan Elia on korostanut sovintoa: ilman sovintoa ei ole rakkautta, ja ilman rakkautta ei ole todellista uskoa.

Sovinto on ollut koetuksella ortodoksien kesken.

Tiistaina 24. helmikuuta, Matin päivänä, on kulunut neljä vuotta siitä, kun ortodoksinen Venäjä aloitti täysimittaisen hyökkäyssodan ortodoksiseen Ukrainaan.

Valokuvat murhatuista lapsista ja vanhuksista muuttuivat painajaisuniksi.

Lokakuussa 2025 Elia piti ortodoksisen muistopalveluksen Butšan kirkossa Kiovan lähistöllä. Sodan alussa satoja kyläläisiä oli surmattu raa’asti. Kuvat ammutuista järkyttivät ja valvottivat Eliaa. Kuka ihminen saattoi tappaa kaksivuotiaan ja lähes satavuotiaan?

Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispa oli pohjoismaisten luterilaisten piispojen matkassa. Kun Butšassa oli syöty lounas ja lähdetty ulos, taivaalla oli pörissyt, kuin suuri moottoripyörä olisi lähestynyt.

Piispojen päiden yli lensi venäläinen taisteludrooni, joka putosi läheiselle pellolle.

Öisin Kiovassa kiirivät ilmahälytyssireenit. Hotellivieraat, myös piispat, kiirehtivät maanalaisiin pommisuojiin.

Elia ei noussut sängystä, ei jaksanut.

Jos kuolen nyt, hän muistaa ajatelleensa, se on Jumalan tahto.

IC-juna kiitää kohti Pohjanmaata. Elia saapuu kahden hengen hyttiin. Musta viitta on vaihtunut mustiin farkkuihin ja harmaanpunaiseen jussipaitaan.

Milloin Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispa soittaa Moskovan patriarkka Kirillille? Ottaa yhteyttä Venäjän ortodoksisen kirkon johtajaan, joka kutsuu hyökkäystä Ukrainaan pyhäksi sodaksi?

”Voi apua!” Elia huudahtaa.

”En oikeastaan, ihan suoraan sanoen, ole edes ajatellut koko asiaa.”

Vielä vaikeampia kysymyksiä. Miten Venäjän kanssa voi pääsiäisen hengessä rakentaa sovintoa? Miten rauhan tultua hyökkääjälle voi antaa anteeksi kaikki kauheudet?

”Se on pitkä tie anteeksi pyytämiseen ja antamiseen”, Elia sanoo.

Suomessa on ortodokseja, joille sota on ollut kuin pahaa unta. Kun aseet vaikenevat, palataan vanhoihin hyviin suhteisiin. Niin halutaan uskoa.

Kirkon esipaimen ajattelee toisin.

Ensiksi tarvitaan oikeudenmukainen rauha. Ukrainalle on taattava suvereniteetti ja turvatakuut, ja Venäjä on tuomittava sotarikoksista. Ja ennen kuin kirkkojen suhteet voivat normalisoitua, hyökkääjävaltion on harjoitettava itsetutkiskelua.

”Se vaatii sitä, että Venäjän kirkon piirissäkin kadutaan ja pyydetään anteeksi.”

Katsoo sitten vuosisatoja taaksepäin tai toiseen maailmansotaan, Venäjä tuskin katuu. Sen myöntää myös Elia.

Suomen ja Venäjän ortodoksisten kirkkojen välit ovat umpijäässä. Tilanne voi jatkua vuosikymmeniä.

”Muutos suhteissa ei tapahdu ehkä minun elinaikanani.”

Elia on entiseltä siviilinimeltään Matti Wallgren. Hän on kuudes arkkipiispa sen jälkeen, kun Suomen ortodoksinen kirkko irtosi Moskovan patriarkaatista vuonna 1923.

Taustakeskusteluissa Eliaa kuvataan niin kansanmieheksi kuin kosmopoliitiksi, joka laulaa sointuisasti ja puhuu kymmenkuntaa kieltä vähintään tyydyttävästi.

Lukion jälkeen hän oli opiskellut ruotsia ja tšekkiä Tukholmassa, tienannut kesäisin matkaoppaana ja vaihtanut kieliopinnot luokanopettajan tutkintoon.

Satunnainen keskustelu ateistiystävän kanssa käänsi elämän suunnan kolmikymppisenä.

”Minä uskon”, hän oli sanonut ystävälleen ääneen.

Vaikka perhe oli luterilainen, lapsuudenkodissa oli ollut ikoninurkkaus ja pää­siäi­senä oli käyty Kajaanin sipulikirkossa. Ei ollut ”mitään muuta vaihtoehtoa”, kun hän liittyi ortodoksiseen kirkkoon vuonna 1994. Valtakirkko ei tuntunut hengelliseltä kodilta, rippikoulukin oli jäänyt käymättä.

Matti Wallgren pääsi opiskelemaan ortodoksista teologiaa Joensuuhun vuonna 1996. Vuosituhannen vaihteessa hän päätti hakea jatko-opintoihin ulkomaille.

Venäjä ei kiinnostanut.

”Ei, ei koskaan”, Elia sanoo. ”Ei tullut mieleenkään. Se suunta ei ole vetänyt minua ikinä.”

Kaksoistornit huojuivat tuulessa.

Syyskuussa 2000 teologian opiskelija Matti Wallgren tutustui Pyhän Vladimirin seminaariin New Yorkissa. Hän vieraili myös World Trade Centerissä, nousi näköalatasanteelle, vaikka poti korkeanpaikankammoa.

Vuotta myöhemmin opinnot alkoivat arvostetussa ortodoksisessa seminaarissa. Syyskuun 11. päivän aamuna asuntolassa kiiri huuto: Tulkaa katsomaan televisiota, täällä tapahtuu kauheita!

Matkustajalentokone oli törmännyt WTC:n pohjoistorniin. Reilu vartti, sitten toinen kone iskeytyi etelätorniin.

Wallgren oli muuttanut kaupunkiin viikkoa aiemmin.

Terrori-isku järkytti ja muutti ilmapiirin. New York täyttyi amerikkalaisesta uhosta. Äiti toivoi pojan palaavan Suomeen. Keskusteltuaan arkkipiispan kanssa Wallgren päätti jäädä.

Seminaarin yllä leijui yhä sen pitkäaikaisen johtajan Alexander Schmemannin henki. Venäläiseen perheeseen Virossa syntynyt Schmemann oli opiskellut Ranskassa ja ottanut Yhdysvalloissa etäisyyttä venäläiseen ortodoksisuuteen. Hän oli vaihtanut liturgian kielen kirkkoslaavista englanniksi, kannustanut ekumeniaan ja vieroksunut etnisiä kuplia omassa kirkossa.

Wallgren vaikuttui teologin ajatuksista. Suomen ortodoksinen kirkko oli muuttunut 2000-luvun alussa kymmenten kielten monikulttuuriseksi yhteisöksi. Ei haluttu kuppikuntia ja riitoja kansallisuuksien välille.

Wallgren kohtasi myöhemmin etniset rintamalinjat ortodoksisen kirkon johtajana.

Työmatka Vaasaan on arkkipiispa Elialle kuin kotiinpaluu.

Hän työskenteli Vaasassa ortodoksisen seurakunnan kirkkoherrana vuosina 2006–2014. Lauma oli pieni mutta paimennettava seurakunta suuri, kolme Pohjanmaan maakuntaa.

Fader Matti, isä Matti. Niin hänet opittiin tuntemaan kaksikielisellä rannikolla.

Hän asui kissojensa Muusan ja Momcen kanssa 1700-luvun maalaistalossa. Remontoi, kasvatti kukkia ja järjesti kerran kesässä palveluksen omassa tšasounassa.

Kun Oulun hiippakuntaan etsittiin piispaehdokkaita vuonna 2014, omien sanojensa mukaan Wallgren vastasi joka kerta kyselijöille: Ei, ei, ei, en suostu.

Vaalin piti olla läpihuutojuttu.

Piispa Arsenilla on arvostettu luostaritausta, ja hän oli hoitanut virkaa väliaikaisesti. Wallgren oli Pohjanmaalta, ortodoksien ”sivunäyttämöltä”, ja vailla kokemusta sisäpiiristä, ylimmästä hallinnosta. Suostuttelijat eivät lannistuneet vaan pommittivat soitoin kesken kirkolliskokouksen. Lopulta, kun ehdokasasettelu oli umpeutumassa, Wallgren lupautui.

Äänestyksessä isä Matti voitti yllättäen piispa Arsenin yhdellä äänellä, 17–16.

Vaali oli valinta kahden persoonan välillä. Arsenia pidettiin kulmikkaana ja teräväkielisenä johtajana. Wallgren, entinen opettaja, tunnettiin keskustelevana ja kuuntelevana seurakuntapappina.

Piispana Wallgren luopui perinteen mukaan siviilinimestään. Munkkivihkimyksessä Matista tuli Elia.

Kymmenen vuotta myöhemmin, marraskuussa 2024, koitti arkkipiispan vaali. Tällä kertaa sota Ukrainassa jakoi piispat kahteen leiriin. Arseni oli opiskellut Leningradissa Kirillin johtamassa opinahjossa, Sergeillä oli ollut Valamon johtajana suhteita rajan taakse. Elialla ei ollut Venäjä-rasitteita.

Vähän ennen vaalia Arseni vetäytyi ehdokkuudesta.

Elia valittiin Helsingin ja koko Suomen arkkipiispaksi. Hän sai kaksi kolmasosaa kaikista äänistä.

Vanhassa puutalossa, Vaasan Svenska Klubbenilla, sorisee hillitty suomenruotsi. Ylimääräisiä penkkejä haetaan saliin.

Illan pääesiintyjä on Elia arkkipiispan klobukissa, korkeassa päähineessä ja mustassa viitassa.

”Vi lever farliga tider”, hän sanoo toisella kotimaisella.

Vaarallisista ajoista kertoo Venäjän hybri­divaikuttaminen. Suomeen on lähetetty ihmisiä, jotka ovat alkaneet ”tonkia kirkossamme, vakoilla”. Julkisuudessa on epäilty Alexander Zanemonetsia, ortodoksipappia, joka saapui pian sodan alkamisen jälkeen Moskovasta.

Historian jäänteenä Helsingissä vaikuttaa kaksi Moskovan patriarkaatin alaista seurakuntaa. Kirkon kanonisten sääntöjen mukaan ”niitä ei pitäisi olla täällä”.

Ukrainalaisten pakolaisten sieluista taistellaan. Turun seudulle on perustettu kilpaileva yhdistys, jonka pappi pitää palveluksia kirkkoslaaviksi. Uskonnonvapauden takia ”emme voi tehdä mitään”, Elia kertoo.

Suojelupoliisi ja muut turvallisuusviranomaiset ovat evästäneet tarkkaan Suomen ortodoksien arkkipiispaa. Lausuntojensa takia hän on merkitty mies rajan takana.

”Minulle on sanottu, etten enää koskaan saa mennä Venäjälle.”

”Minut otettaisiin kiinni heti rajalla.”

Elia ja Kirill ovat tavanneet kerran, Albaniassa vuonna 2003. Silloinen metropoliitta Kirill keskusteli ortodoksinuorten kanssa.

”Tavallinen ja mukava, puhui nuorille todella kauniisti.”

Elia epäilee, että valta ja korruptio ovat muuttaneet Kirillin. Hän hauskuuttaa kuulijoita vertaamalla kahden ortodoksisen kirkon johtajan asumisoloja. Moskovan patriarkka majailee valtavassa palatsissa kymmenien työntekijöiden ympäröimänä.

”Minä asun pienessä vuokrakaksiossa Espoon Tapiolassa kahden kissan kanssa.”

Sodan alettua lukemattomat ukrainalaiset vaihtoivat kieltä, hylkäsivät venäjän. Arkkipiispa Elia on halunnut osoittaa solidaarisuutta. Hän paljastaa, että ei käytä venäjää eikä kuuntele venäläistä musiikkia. Ei vaikka arvostaa maan rikasta kulttuuria.

”Olen ikään kuin pyyhkinyt Venäjän pois elämästäni.”

Ukrainan sota on pohjimmiltaan uskonnon sotaa.

Ortodoksisuus levisi nykyisen Ukrainan alueelle vuonna 988, kun Kiovan Rusin hallitsija Vladimir otti kasteen. Tapahtuma on venäläisen maailman, russki mirin, ydin. Kastetta pidetään äiti-Venäjän ja maan ortodoksisen kirkon alkuna. Siksi Venäjän propaganda väittää, että ei olemassa Ukrainan kansaa, kieltä ja kulttuuria.

Uskonnollinen eripura jakaa Ukrainaa. On kaksi ortodoksista kirkkoa, Ukraina-mielinen ja Venäjä-myönteinen.

Ortodokseilla ei ole katolisen paavin tapaista ehdotonta auktoriteettia, vaan valta on hajaantunut itsenäisten patriarkaattien kesken. Ukrainaa tukeva Konstantinopolin ekumeeninen patriarkaatti on vanhin ja arvostetuin, sen asemaa uhmaava Moskovan patriarkaatti suurin väkimäärältään.

Suomen itäraja on paitsi Nato-raja myös kiistelevien patriarkaattien raja.

Elia on tiivistänyt suhteita Konstantinopolin äitikirkkoon, jonka alaisuuteen Suomen ortodoksit ovat kuuluneet reilut sata vuotta. Samalla arkkipiispa on joutunut kiistan osapuoleksi.

Tammikuussa Rooman-matkalla hän asettui valokuvaan montenegrolaiseksi piispaksi esittäytyneen miehen kanssa. Venäjään kallellaan olevassa mediassa väitettiin, että Suomen arkkipiispa käy neuvotteluja skismaattisen kirkon tunnustamiseksi.

Mestarikurssi disinformaatiossa, Elia kirjoitti Facebook-sivulla.

Viime marraskuussa arkkipiispa totesi Ylelle, että on ”jatkuvasti yhteydessä” suojelupoliisiin. Elia ei ole sen puhtoisempi kuin Kirill, syyttivät Venäjä-mieliset haastattelun jälkeen. Todellisuudessa tapaamiset on sovittu kalenteriin ja ovat normaalia viranomaisyhteistyötä.

Suomen arkkipiispan on harkittava tarkkaan jokaista sanaa, jonka lausuu, ja jokaista valokuvaa, johon suostuu.

Sellaiseksi maailma on muuttunut pat­riark­kojen taistelussa.

”Emme ole museossa, olemme elävä kirkko!”

Vaasan Svenska Klubbenilla Elia kertoo myös hyviä uutisia. Jäseniä on 55 000, prosentti suomalaisista, mutta vielä enemmän Suomessa asuu kirkkoon kuulumattomia ortodokseja.

Suurten kaupunkien seurakunnat täyttyvät nuorista aikuisista, etenkin miehistä, jotka valmistautuvat liittymään kirkkoon. Yksin Helsingin Uspenskin katedraalissa on sata katekumeenia, opetettavaa.

”Sata katekumeenia, se on suuri ryhmä”, Elia sanoo.

Yksi huolenaihe on: kirkkoon jo kuuluvat lapset ja nuoret.

Eduskunnassa ortodoksien arkkipiispa lobbaa avoimesti sen puolesta, että ehdotettu yhteinen katsomusaine ei korvaisi koulujen uskonnonopetusta. Junamatkalla Vaasaan Elia on pitänyt kiihkeän monologin ortodoksisen uskonnonopetuksen tarpeellisuudesta kouluissa.

”Olen pettynyt ja hämmästynyt, että kaikki luterilaiset piispat eivät kilvan puolusta omaa opetusta.”

Elia on varma, että vähemmistöuskonnot kärsisivät. Etenkin jos katsomusaine perustuisi evankelisluterilaiseen uskonnonopetuksen niin kuin opetusministeri Anders Adlercreutz on väläyttänyt.

Koulun uskonnonopetus rakentaa ortodoksilapsien identiteettiä. Eliaasta sama pätee opetusministerin edustamaan vähemmistöön.

”Ruotsinkielisten koulujen yksi tärkeä piilo-opetussuunnitelma on vahvistaa ruotsin kieltä ja ruotsinkielisten identiteettiä Suomessa.”

Tuohukset palavat, suitsukkeet tuoksuvat, kuoro laulaa ilman säestystä ja papit pukeutuvat koristeellisiin asuihin. Niin on aina ollut ortodoksisissa pyhätöissä.

Yhtä muuttumaton on ollut myös naisen asema kirkon seinien sisäpuolella.

Ortodoksisessa kirkossa diakoni ei ole pappi mutta kuuluu papistoon. Suomessa on pohdittu, voisivatko naiset toimia diakonissan tehtävissä. Piispat aikovat kysyä neuvoa Konstantinopolin ekumeeniselta patriarkalta.

Käytännöllisen teologian professori Pekka Metso on arvioinut, että piispat olisivat voineet päättää diakonissakysymyksestä itsenäisesti. Nyt on valittu turvallinen vaihtoehto: odotetaan ohjeistusta äitikirkolta.

”Ei meillä ole mitään mandaattia päättää yksin”, arkkipiispa Elia sanoo. ”Päätös yhdessä paikalliskirkossa koskee myös muita paikalliskirkkoja.”

Moni nainen kokee, että hän ei tule kuulluksi ja nähdyksi sukupuolensa takia. Naiset eivät saa mennä alttariin sammuttamaan kirkon valoja eivätkä kantaa ehtoollisliinaa tai leipäkoria liturgian aikana. Tytöt eivät voi kantaa saattokynttilää tai soittaa kirkonkelloja.

Arkkipiispa ei lupaa avata nopeasti avustaviakaan tehtäviä molemmille sukupuolille. Asia vaatii ”keskustelua ja kypsyttelyä”.

”Otamme pieniä askelia eteenpäin ja katsomme, mihin meidän rahkeemme riittävät.”

Elia asettaa sanansa varovasti puhuessaan kirkon sisäisistä kipupisteistä. Naisen asema kirkossa on herkkä aihe, se voi hajottaa kirkkoa. Ukrainan sota luo jännitteitä. Arkkipiispa on sovitellut juopaa Kaakkois-Suomessa, jossa venäjänkielisiä ortodokseja on paikoin suomenkielisiä enemmän.

Ristivetoa on ollut myös kirkon ylimmässä johdossa.

Helmikuussa 2025 metropoliitta Arseni kielsi hiippakuntansa pappeja rukoilemasta Ukrainan puolesta sodan muistopäivänä. Rukous olisi poliittinen ilmaus, hän perusteli. Elia oli toista mieltä. Rukous ei ole politikointia vaan kannanotto rauhan ja kärsivien puolesta.

Kesäkuussa 2025 piispat sitoutuivat arkkipiispan esityksestä useisiin periaatteisiin: Ei puida julkisesti kirkon sisäisiä asioita, ei käytetä loukkaavaa kieltä työntekijöistä, osoitetaan lojaalisuutta kirkon johtoa kohtaan. Myös Venäjän hyökkäys Ukrainaan tuomitaan, kuten on tehty virallisesti sodan alusta asti.

Kirkon ylin esipaimen yrittää vaalia laumansa yhtenäisyyttä kaikin tavoin.

Hajaannuksesta hyötyy vain Venäjä.

Elia on 64-vuotias. Ei aio jäädä eläkkeelle, vaikka se olisi iän puolesta mahdollista. Jos hän seuraisi edeltäjiään, edessä voisi olla vielä parikymmentä vuotta arkkipiispana. Ei sekään ole suunnitelmissa.

Pohjanmaan-junassa arkkipiispa on sanonut muistuttavansa itseään vallan vaaroista.

”James Bond -syndroomaan voi sairastua. Että minä pelastan koko maailman.”

”Se vie ennen pitkää hautaan.”

Kahdeksan vuotta Vaasan kirkkoherrana on jättänyt rakkauden Pohjanmaahan.

Korsnäsin pienessä ummikkoruotsinkielisessä kunnassa on Harrströmin kylä, jossa hän viettää kesiään vanhassa pohjalaistalossaan. Lepäilee, grillaa ja tapaa ystäviään. Italian-matkoiltaan tuo kilokaupalla pastaa, josta kokkaa cacio e pepeä, yksinkertaista mustapippuripastaa.

Lipputankoon Elia nostaa Karjalan punamustan isännänviirin muistuttamaan isän ja äidin juurista.

Talon työläimmät remontit on tehty. Vielä on uusittava kylpyhuone ja rakennettava sauna, sitten kaikki on valmista eläkepäiviä varten. 

Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispa Elia johtaa televisioitavan pääsiäisyön palveluksen Turun Aleksandran kirkossa lauantaina 4. huhtikuuta.

Oletko jo tilaaja? Kirjaudu sisään tästä.

Jos koko Eurooppa äänestäisi huomenna, laitaoikeisto korjaisi potin. Eurooppa Tältä näyttää huomisen Eurooppa – laitaoikeiston menestys piirtää poliittisen kartan uusiksi 14 MIN

Tältä näyttää huomisen Eurooppa – laitaoikeiston menestys piirtää poliittisen kartan uusiksi

Puolustusalan kiinteistöihin pannaan jopa kaksi miljardia euroa. Se piristää nuupahtanutta rakentamista. rakentaminen Puolustuskiinteistöihin pannaan jopa kaksi miljardia euroa: se piristää nuupahtanutta rakentamista 8 MIN

Puolustuskiinteistöihin pannaan jopa kaksi miljardia euroa: se piristää nuupahtanutta rakentamista

Suomessa olisi tärkeää miettiä, millainen liittolainen haluamme olla, sanoo Timo R. Stewart. ulkopolitiikka Suomessa pitäisi miettiä, millainen liittolainen haluamme olla, sanoo Timo R. Stewart 8 MIN

Suomessa pitäisi miettiä, millainen liittolainen haluamme olla, sanoo Timo R. Stewart

Ekonomisti Reetta Varjonen-Ollus tutkii, miten verotus vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen. hän VM:n ekonomisti Reetta Varjonen-Ollus tietää, millaista on ”kaunis verotus” 7 MIN

VM:n ekonomisti Reetta Varjonen-Ollus tietää, millaista on ”kaunis verotus”

if('undefined'!==typeof dfp){dfp.displayAdslot("dfp__native-card-1_2");}

if('undefined'!==typeof dfp){dfp.displayAdslot("dfp__native-card-1_3");}

if('undefined'!==typeof dfp){dfp.displayAdslot("dfp__native-card-1_4");}

© Suomen Kuvalehti