Arkkipiispa Elia muistuttaa itseään vallan vaaroista. Hän ei kuvittele pelastavansa koko maailmaa.

Ryssät tulevat! Ryssät tulevat!

Matti heräsi öisin isän huutoihin. Painajaisunet tartuttivat pelon pieneen poikaan.

Tuleeko sota, hän kyseli äidiltään.

Perhe asui 1960-luvulla Kajaanin Paltaniemellä. Vanhemmat olivat kotoisin luovutetusta Karjalasta, äiti Sortavalasta, isä Kivennavalta. Isä oli ollut vain 17-vuotias nuorukainen, kun kutsu oli käynyt kaukopartiomieheksi jatkosodassa.

Rauhan tultua isä ryhtyi karkkikaup­piaaksi, kiertäväksi makeisedustajaksi. Kolme lasta saivat syödäkseen Hellaksen suklaata niin paljon kuin jaksoivat.

Isä toivoi yhdestä pojasta pappia. Matista tuli ortodoksipappi, sitten piispa ja arkkipiispa Elia.

Sota oli runnellut isää henkisesti. Levoton sielu teki evakkomatkaa läpi elämän. Viimeisinä elinvuosinaan hän avautui pojalleen. Kaukopartiossa rintamalinjan takana hengenlähtö oli ollut monta kertaa lähellä.

Muistoksi jäi pieni ammus. Luoti, joka oli sujahtanut korvan vierestä.

Laatikoita lojuu toimistossa Helsingin Liisankadulla. Arkkipiispan kanslian muutto ylimpään kerrokseen on kesken. Helmikuun puolivälissä on alkamassa myös ortodoksien hengellinen matka.

Suuri paasto kestää 40 päivää ja huipentuu pääsiäiseen. Silloin kaikuu riemukas sananvaihto. ”Kristus nousi kuolleista! Totisesti nousi!” Pääsiäiskausi kestää viisi kuukautta, valmistavista viikoista helluntaihin.

Arkkipiispa Elia istuu pyöreän pöydän äärellä arkisessa työasussa, mustassa papinviitassa.

”Jos meillä ei olisi pääsiäiskautta ja sen ajan liturgioita, meillä ei olisi mitään.”

Paasto ei ole kilvoittelua ruoan takia, arkkipiispa muistuttaa, vaan se tukee hengellistä muutosta. Itse hän jättää pois lihan mutta ei maitoa terveyssyistä.

”Paasto on mahdollisuus kasvaa sisäisesti, löytää uusi tie.”

Paasto on alkanut päivää aiemmin sovintosunnuntailla. Papit ovat pyytäneet anteeksi kirkkokansalta ja seurakuntalaiset toisiltaan. Opetuspuheessaan Elia on korostanut sovintoa: ilman sovintoa ei ole rakkautta, ja ilman rakkautta ei ole todellista uskoa.

Sovinto on ollut koetuksella ortodoksien kesken.

Tiistaina 24. helmikuuta, Matin päivänä, on kulunut neljä vuotta siitä, kun ortodoksinen Venäjä aloitti täysimittaisen hyökkäyssodan ortodoksiseen Ukrainaan.

Valokuvat murhatuista lapsista ja vanhuksista muuttuivat painajaisuniksi.

Lokakuussa 2025 Elia piti ortodoksisen muistopalveluksen Butšan kirkossa Kiovan lähistöllä. Sodan alussa satoja kyläläisiä oli surmattu raa’asti. Kuvat ammutuista järkyttivät ja valvottivat Eliaa. Kuka ihminen saattoi tappaa kaksivuotiaan ja lähes satavuotiaan?

Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispa oli pohjoismaisten luterilaisten piispojen matkassa. Kun Butšassa oli syöty lounas ja lähdetty ulos, taivaalla oli pörissyt, kuin suuri moottoripyörä olisi lähestynyt.

Piispojen päiden yli lensi venäläinen taisteludrooni, joka putosi läheiselle pellolle.

Öisin Kiovassa kiirivät ilmahälytyssireenit. Hotellivieraat, myös piispat, kiirehtivät maanalaisiin pommisuojiin.

Elia ei noussut sängystä, ei jaksanut.

Jos kuolen nyt, hän muistaa ajatelleensa, se on Jumalan tahto.

IC-juna kiitää kohti Pohjanmaata. Elia saapuu kahden hengen hyttiin. Musta viitta on vaihtunut mustiin farkkuihin ja harmaanpunaiseen jussipaitaan.

Milloin Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispa soittaa Moskovan patriarkka Kirillille? Ottaa yhteyttä Venäjän ortodoksisen kirkon johtajaan, joka kutsuu hyökkäystä Ukrainaan pyhäksi sodaksi?

”Voi apua!” Elia huudahtaa.

”En oikeastaan, ihan suoraan sanoen, ole edes ajatellut koko asiaa.”

Vielä vaikeampia kysymyksiä. Miten Venäjän kanssa voi pääsiäisen hengessä rakentaa sovintoa? Miten rauhan tultua hyökkääjälle voi antaa anteeksi kaikki kauheudet?

”Se on pitkä tie anteeksi pyytämiseen ja antamiseen”, Elia sanoo.

Suomessa on ortodokseja, joille sota on ollut kuin pahaa unta. Kun aseet vaikenevat, palataan vanhoihin hyviin suhteisiin. Niin halutaan uskoa.

Kirkon esipaimen ajattelee toisin.

Ensiksi tarvitaan oikeudenmukainen rauha. Ukrainalle on taattava suvereniteetti ja turvatakuut, ja Venäjä on tuomittava sotarikoksista. Ja ennen kuin kirkkojen suhteet voivat normalisoitua, hyökkääjävaltion on harjoitettava itsetutkiskelua.

”Se vaatii sitä, että Venäjän kirkon piirissäkin kadutaan ja pyydetään anteeksi.”

Katsoo sitten vuosisatoja taaksepäin tai toiseen maailmansotaan, Venäjä tuskin katuu. Sen myöntää myös Elia.

Suomen ja Venäjän ortodoksisten kirkkojen välit ovat umpijäässä. Tilanne voi jatkua vuosikymmeniä.

”Muutos suhteissa ei tapahdu ehkä minun elinaikanani.”

Elia on entiseltä siviilinimeltään Matti Wallgren. Hän on kuudes arkkipiispa sen jälkeen, kun Suomen ortodoksinen kirkko irtosi Moskovan........

© Suomen Kuvalehti