Yrjö Kallinen tutki vuosien ajan pikkurikollisten nuorten porukkaa. Syntyi poikkeuksellinen kuvaus varkaiden työetiikasta ja solidaarisuudesta.

Illat olivat pitkiä ja päihdehuuruisia. Öitä nukuttiin välillä rapuissa, lehtiroskiksissa tai kaverien nurkissa, tiimin vakiinnuttua vanhimman pojan asunnossa.

Oli tilanne mikä hyvänsä, rutiinista pidettiin kiinni.

Aikuisuuden kynnyksellä olleet Antti, Desa, Timi ja Joni tapasivat joka aamu kaupungin keskustassa olevalla kioskilla, ”Kipsalla”.

Yheksältä aamulla, Antti kertoi.

Timi jatkoi: Ne oli kovia aikoja, se oli kun töihin ois lähteny saatana.

Se oli kyllä ihan vitun raffia, Joni komppasi.

Kun Desan täydentämä nelikko oli koossa, lähdettiin ”pyörimään”.

Se tarkoitti kaupungilla liikkumista ja varkausmahdollisuuksien etsimistä. Illalla saalis juotiin ja poltettiin.

Aamuvarhain kokoonnuttiin ja aloitettiin uudestaan. Ensin työ, sitten huvit.

Ihan niinku peruskansalaiset, Desa sanoi.

Antti, Desa, Timi ja Joni eivät ole oikeita nimiä, vaan sosiologian tutkija Yrjö Kallisen keksimiä pseudonyymejä. Hänen sosiologian väitöskirjansa Puolimaailman pojat – Pienrikollinen alakulttuuri 2000-luvun alun Suomessa tarkistettiin Tampereen yliopistossa elokuussa.

Se on tiettävästi Suomen ensimmäinen pikkurikollisen elämäntapaa läheltä käsittelevä tutkimus. Lähin vertailukohta on Jussi Perälän väitöskirja Miksi lehmät pitää tappaa?, joka kuvaa Helsingin huumemarkkinoita. Rikollispiirien sisään yltävät tutkimukset ovat kansainvälisestikin harvinaisia.

Akateeminen kulttuuri on jo pitkään ohjannut tutkijanuralle mieliviä koostamaan väitöskirjansa englanniksi kirjoitetuista artikkeleista. Niitä työstetään usein ryhmissä. Tohtorinhattu irtoaa parillakin artikkelilla.

Kallinen teki tutkimustaan kymmenen vuoden ajan yksin ja kirjoitti tuloksista suomenkielisen kirjan.

Harvinaisen aiheen pariin ajoi mielenkiinto ”katukulttuuria” kohtaan.

”Olin kiinnostunut siitä, että minkälaista elämää kadulla aikaansa viettävät nuoret elävät”, Kallinen sanoo.

Pro Gradu -opinnäytetyössään hän käsitteli erilaisissa katukulttuuriryhmissä aikaa viettäneitä teinejä, esimerkiksi graffitimaalareita. Aineistoa tuotti etsivä nuorisotyö, jota Kallinen teki neljän vuoden ajan. Kaupungilla iltaisin pyörivien työntekijöiden on tarkoitus tarjota nuorille apua ja turvallista juttuseuraa.

Timiin Kallinen tutustui tuolloin, siis jo vuosia ennen väitöskirjaprojektia. Kun Timi esitteli tutkijan Antille, Desalle ja Jonille, yhteys syntyi spontaanisti.

”Se, että kaveri luotti minuun, oli muille merkki siitä, että hekin voivat tehdä niin. Asetelma kertoi myös siitä, kuinka tiivis poikien keskinäinen yhteys oli.”

Kallinen tarkastelee ”pienrikollisten” elämäntapaa alakulttuurina. Tuomitsemisen sijaan hän pyrkii ymmärtämään sen toimintalogiikkaa.

Tutkimusmenetelmänä on havainnointiin perustuva etnografia, keskeisenä aineistona poikien haastattelut. Vuosina 2015–2018 tutkija jututti poikia eri kokoonpanoissa 44 tunnin ajan. Antti, Desa, Timi ja Joni olivat silloin noin 25-vuotiaita. Valtaosan kuvailemistaan teoista he olivat tehneet 17–20-vuotiaina.

Haastatteluja tehtiin baareissa, puistoissa ja vankilassa. Välillä olosuhteet aiheuttivat haasteita.

”Oli kertoja, jolloin voimakas päihtyneisyys tai amfetamiinipsykoosi teki haastattelemisesta mahdotonta”, Kallinen sanoo.

Lyhin sessio kesti vain puoli tuntia. Haastateltava oli paennut vankilasta. ”Hän oli niin hermostunut, ettei malttanut pysyä paikallaan.”

Pojat olisivat olleet valmiita ottamaan tutkijan mukaan........

© Suomen Kuvalehti