Kevät on tänä vuonna tullut totuttua aikaisemmin, mikä on tarkoittanut varaslähtöä joutsenten palaamista ja pajunkissojen puhkeamistakin varmemmalle vuodenajan vaihtumisen merkille eli perinteikkäälle koirankakkakeskustelulle.

Oikeastaan debatissa ei ole enää vuosikausiin ollut kyse varsinaisesta vuoropuhelusta vaan eräänlaisesta moraalisesta performanssista, jossa on vain tiukkoja ja vielä tiukempia kantoja.

Sen ytimessä on toteamus, että omistajilla on kaupungin järjestyssäännöissä velvollisuus korjata lemmikkiensä ulosteet talteen. Mutta vielä parempi olisi, jos kerääminen olisi pakollista. Silloin omistajan oma tahto, toimintakyky tai olosuhteet eivät pääsisi häiritsemään. Se olisi tahdosta riippumatonta katu- ja viheralueiden kunnossapitoa.

Suomessa on arviolta 800 000 koiraa. Kun niistä jokainen tuottaa päivittäin keskimäärin kaksi sarjaa lopputuotetta, maassamme pyöräytetään joka päivä 1,6 miljoonaa pienempää tai suurempaa kasaa.

Erään kyselytutkimuksen mukaan noin puolet koiranomistajista kertoo keräävänsä lemmikkinsä jätökset aina ja poikkeuksetta. Silti suurin piirtein joka kymmenes jättää keräämättä kokonaan.

Nopean tilastoarvioinnin perusteella Kuopion noin 17 000 koiran ulosteista 170 jää kaduille ja poluille lojumaan. Päivittäin siis kaupunkiamme ilmestyy koristamaan pyöreästi 350 uutta läjää. Vuodessa se tekee jo melkein 130 000 kappaletta.

Koirankakkasuhdettamme leimaavat äärimmäinen vakavuus ja jyrkät moraaliarvostelmat.

Koirankakkasuhdettamme leimaavat äärimmäinen vakavuus ja jyrkät moraaliarvostelmat.

Se on puistattava luku, jonka takana oleva todellisuus ällöttää.

Koirankakkasuhdettamme leimaavat äärimmäinen vakavuus ja jyrkät moraaliarvostelmat.

Itseänikin tympäisee katsella sulaneen lumen alta paljastuneessa tomuisessa maassa killuttelevia kikkareita. Niitä saa olla aina varomassa ja samalla kieltämässä omaa nelijalkaistaan koskemasta niihin, sillä onhan muistettava, että raffinoituneimpien koirien mielestä ei ole juuri parempaa herkkua kuin toisten eläinten jätökset.

Tunnen moraalista paremmuutta noukkiessani lämpimät, vielä höyryävät pötköt räikeänvärisen kakkapussin verhoamaan kouraani. Kun näen poimimattomia tuotoksia ympäristössä, tuomitsen niiden jättäjät omistajineen toisen luokan kansalaisiksi.

Mutta kun itse olen unohtanut ottaa pussin mukaan lenkille tai jos koirani käykin yllättäen kakkoskierrokselle, katson nolona ympärilleni ja pelkään laukausta: huomasiko kukaan...

Jos ihminen toimisi kuten koira, hänet vietäisiin ensin putkaan ja sitten pakkohoitoon. Katsottaisiin, että hän on toiminut ymmärtämättä tekojensa seurauksia.

Ihmisen tavoin koirakin ajattelee, mutta sen ajattelusta puuttuu ajallinen ulottuvuus eli käsitys menneestä ja tulevasta. Se elää ikuista nykyhetkeä. Ulostaessaan koira ei ajattele muuta kuin itse suoritusta. Ponnistelun tuloksille ei jälkeenpäin uhrata ajatustakaan korkeintaan muutamaa pintamaan raapaisua lukuun ottamatta.

Siinä muuten näkyy pienen hetken ajan hauskalla tavalla koiran, ja myös ihmisen, kehitys. Näön vuoksi tehty jalankuopsutus on jälki villistä luonnosta, jossa jätökset täytyy peittää saalistajilta.

Kun katselee koiraa tarpeillaan, voi hieman perspektiiviään kohottamalla nähdä luonnon ikuisen kiertokulun. Se on vuosimiljoonien kuluessa saanut ihmisessä aikaan tietoisuuden. Kuka tahansa pystyy tekemään jätöksen tienpientareelle, mutta valinta kerätä ruumiintuotteensa on valinta kulttuurin ja brutaalin luonnontilan välillä.

Ihmisen seuralaisena koira elää kahden maailman välissä.

Koiran elämänasenne on varaukseton, välitön. Se elää täydellisesti jokaisen elinhetkensä. Looginen päätelmä koiran elämänmenoa seuratessa on se, ettei se ymmärrä olevansa kuolevainen. Nämä olennot elävät kanssamme vain hetken aikaa, mutta puhtaasti ilman itsetietoisuuden aikaansaamaa haparointia.

Niiden polkuanturoiden välit ovat täynnä multaa ja muhevaa maata, kynnenaluset todellisuuden loassa ja ravassa. Samaan aikaan me ihmiset haromme tyhjää ensihetkistä viimeisiin.

© Savon Sanomat