Etsi käsiisi tämä kirja: Se kuvaa viljelijän elämää sydäntä vihlovan syvällisellä ymmärryksellä

”Ettekö te tajua! Mä pakenen kirjoihin, kun tää muu elämä on niin p**kaa!”, karjui angstinen teini-Sari kukkapenkkiä ruohiessaan.

Ei niin pientä valetta, ettei puolet totta. Tosin tuosta totta oli vain, että luin kauheasti, enkä olisi kyseisellä hetkellä halunnut olla repimässä juolavehnää harjaneilikkapuskasta.

Muu elämä ei suinkaan ollut kamalaa, vaan lapsuuteni ja nuoruuteni maalla olivat kuin unelmaa ja samaa halusin lopun elämääni. Ja täällä ollaan. Maalla. Ruohimassa kukkapenkkejä, viljelemässä maata ja lukemassa. Näköjään myös kirjoittamassa.

Meillä oli ihan tavallinen maalaiskoti; lypsykarjatila pikkupaikkakunnan sivukylällä, emäntäkoulun ja maamieskoulun käyneet vanhemmat ja mummu ja pappa syytingillä samassa pihapiirissä.

”Parasta olivat kuitenkin sadut. Niitä kuunneltiin illalla äidin lukemana. Usein piti saada sama satu sataan kertaan, mutta uusiin eläydyttiin villisti.”

En siis ole kasvanut missään kulttuurikodissa, jossa ”kylttyyri” on toinen luonto. Toisaalta meillä on aina luettu – ei paljon, vaan paremminkin sillä tavalla normaalisti.

Papalla oli aina menossa joku sotaromaani, vitriini täynnä Päätaloja ja muuta kirjallisuutta ja sanomalehdet näkyivät jokapäiväisessä elämässä.

Parasta olivat kuitenkin sadut. Niitä kuunneltiin illalla äidin lukemana. Usein piti saada sama satu sataan kertaan, mutta uusiin eläydyttiin villisti.

Kakkosluokalla koululla oli lukukilpailu. Lukupuuhun sai lisätä lehden jokaisesta luetusta kirjasta. Päivä toisensa perästä kannoin Alpuan kyläkirjastosta selkä vääränä kirjoja kotiin.

”Mahtoikohan lasten osastolle jäädä yhtään kirjaa lukematta?”

Mahtoikohan lasten osastolle jäädä yhtään kirjaa lukematta? Kun ne oli käyty läpi, siirryin aikuisten kirjoihin.........

© Maaseudun Tulevaisuus