Mitä jos talot rakennettaisiin tekemään ihmiselle hyvää

Kolumni|Alvar ja Aino Aalto suunnittelivat Paimion parantolan siten, että rakennus osallistui keuhkotautipotilaiden parantamiseen.

Kirjoittaja on HS:n toimittaja Turussa.

Tutustuin 1990-luvulla Turussa kahteen italialaiseen arkkitehti­opiskelijaan. Heillä oli ongelma. He halusivat nähdä Alvar ja Aino Aallon suunnitteleman Paimion parantolan, mutta sinne ei noin vain päässytkään. Kesäloma­reissulla olevien italialaisten aika­tauluun sopivaa julkista yhteyttä ei ollut.

Tarjosin kaksikolle kyydin paimiolaisen mänty­kankaan keskelle, noin 30 kilometrin päähän Turusta. Matkalla poimimme kyytiin isoisäni.

Parin tunnin ajan iäkäs isoisäni selosti sairaalan historiaa hämmästyttävän tarkasti. Arkkitehtiopiskelijat ihastelivat kaikkea ja kuvasivat rullatolkulla yksityiskohtia: keltaista portaikkoa, pyöreitä pilareita ja oransseja kaiteita. Henkilökunnan asuntojen sadevesiränneistäkin he ottivat useamman kuvan.

Myöhemmin he lähettivät postikortin, jossa kirjoittivat vierailun olleen koko lomansa kohokohta.

Muisto on palannut mieleeni monta kertaa viime vuosina.

Julkisuudessa on puhuttu paljon asumisen kutistumisesta. On pikkukoteja, city-yksiöitä ja tehoneliöitä. On asuntoja, joissa keittiö alkaa eteisestä ja ikkunasta näkyy vain vastapäisen talon seinä.

Siksi vuonna 1933 valmistunut keuhkoparantola tuntuu nyt erityisen ajankohtaiselta. Sitä ei rakennettu kodiksi, mutta siellä vietettiin pitkiäkin aikoja. Aallot halusivat, että rakennus tekisi hyvää kehon lisäksi myös mielelle.

Jo maalaisjärjellä on helppo ymmärtää, että ihminen viihtyy paremmin asunnossa, jonka ikkunasta näkyy ahtauden ja pimeyden sijaan palanen taivasta ja puu.

Heinäkuussa selviää, pääseekö Paimion parantola Unescon maailmanperintölistalle yhdessä 12 muun Aalto-kohteen kanssa.

Parantola olisi nimenomaan esimerkki paikasta, jossa rakennus itsessään suunniteltiin osallistumaan potilaiden parantamiseen.

Kaikessa pyrittiin kohti rauhallisuutta.

Otetaan esimerkkejä. Valaistus ei saanut häikäistä. Huoneiden yleissävy maalattiin levolliseksi: seinät vaaleiksi, katot rauhoittavan tummiksi. Huoneissa olleet pesualtaat ja hanat muotoiltiin niin, ettei vesi roiskunut ja lorissut kovalla äänellä. Kaikessa pyrittiin kohti rauhallisuutta.

Myös raikas ilma, mäntyjen tuoksu ja kattoterassi kuuluivat siihen ajatukseen, että ympäristö voi helpottaa ihmisen oloa.

Mitä enemmän nykyrakentamisessakin muistetaan parantavat asiat, sitä helpompi ihmisen on olla.

Koti on kuitenkin aina henkilökohtainen paikka. Kaikki eivät kaipaa samaa. Lopulta ihmisen olisi hyvä saada itse määrittää, missä ja miten viihtyy.

Lue lisää kirjoittajalta

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

© Helsingin Sanomat