Christopher Nolanin ohjaama The Odyssey (2026) on noussut yhdeksi viime vuosien puhutuimmista ja raivostuttavimmista elokuvailmiöistä. Elokuvasalit täyttyvät katsojista, ja sosiaalisen median alustat tulvivat pika-analyysejä teoksen merkityksistä. 

Moni antiikin kulttuuria ja Homeroksen alkuperäistä eeposta syvällisemmin tunteva katsoja on löytänyt itsensä tilanteesta, jossa keskustelu elokuvasta ystävien kanssa tuntuu lähes mahdottomalta. Kun kaverit kysyvät mielipidettä tai ihmettelevät elokuvan outoja ratkaisuja, tekee mieli vain huokaista ja todeta: ”Tämä on niin monimutkainen juttu, etten jaksa alkaa selittää.”

Tämä vaikeus ei johdu haluttomuudesta keskustella taiteesta, vaan siitä perustavanlaatuisesta kuilusta, joka vallitsee pintapuolisen modernin popkulttuurin ja syvällisen historiallisen sekä kielellisen ymmärryksen valossa. Jotta elokuvasta voisi käydä todella mielekästä keskustelua, pitäisi ystäville ensin pitää tuntikausien mittainen peruskurssi antiikin maailmasta, suullisesta runoperinteestä ja kielen rakenteista. Ilman näitä pohjatietoja moderni katsoja katsoo aivan eri teosta kuin se, joka tuntee Homeroksen maailman perusteet. Niin… ja pitäisi kyllä itsekin päivittää tietoja ennen kuin uskaltaa sanoa mitään.

Kielen asettama pakko: Heksametri moottorina

Suurin este ymmärrykselle on se, miten moderni ihminen mieltää tarinankerronnan. Me olemme tottuneet realistiseen ja taloudelliseen kerrontaan, jossa jokainen lause vie juonta eteenpäin mahdollisimman suoraviivaisesti. Alkuperäinen Odysseia syntyi kuitenkin täysin toisenlaisessa maailmassa. Se on rakennettu tiukan daktylisen heksametrin varaan. Tämä runomitta ei ollut vain koriste, vaan se oli aktiivinen moottori, joka suorastaan pakottaa runoilijan ja rapsodin tietynlaiseen ilmaisuun ja monimutkaisuuteen.

Kun ystävämme ihmettelevät elokuvan kerronnan monimutkaisuutta, toistoa ja jatkuvaa asioiden paisuttelua, he eivät ymmärrä, että tämä kaikki juontaa juurensa metrisestä pakosta. Heksametri vaatii pitkien ja lyhyiden tavujen vuorottelua niin tiukasti, että arkinen kieli ei siihen sovellu. Rapsodin oli pakko kiertää asiat pitkän kaavan kautta, käyttää toistuvia vakiokaavoja (kuten ”viininpunainen meri”) ja ajautua kohti hyperbolaa eli eeppistä liioittelua. Tämä ei ollut virhe vaan suullisen runouden elinehto: vakiotoistot antoivat esiintyjälle aikaa improvisoida seuraava säe. Nolan yrittää elokuvassaan matkia tätä hypnotisoivaa rytmiä visuaalisilla toistoilla ja painostavalla äänimaailmalla, mutta........

© Uusi Suomi