Mielenterveyden häiriöt lisääntyvät monissa maissa nopeasti. Samaan aikaan tutkimus ja hoito eivät ole edenneet samaa vauhtia kuin monilla muilla lääketieteen aloilla. Tärkeän kysymys onkin, olemmeko ehkä lähestyneet näitä sairauksia väärällä tavalla jo lähtökohtaisesti?

Yksi mahdollinen ongelma on se, että lääketiede ylläpitää edelleen eroa neurologian ja psykiatrian välillä, ikään kuin osa aivojen sairauksista olisi “mielen häiriöitä” eikä varsinaisia aivosairauksia. Tämä jako on kuitenkin historiallinen jäänne ajalta, jolloin aivojen toiminnasta tiedettiin hyvin vähän. Nykyinen neurotiede ei tue tällaista erottelua.

Historiallinen virhe, joka jäi elämään

Neurologia ja psykiatria erotettiin toisistaan 1800-luvulla. Tuolloin lääketiede pystyi tunnistamaan vain sellaiset aivosairaudet, joissa näkyi selkeä anatominen vaurio: kasvaimet, verenvuodot tai infektiot. Näitä pidettiin neurologisina sairauksina.

Sen sijaan oireet, joille ei löytynyt näkyvää muutosta aivoissa, kuten harhaluulot, masennus tai ahdistus, luokiteltiin erilliseen kategoriaan. Näin syntyi psykiatria.

Ongelma on, että tämä jako syntyi aikana, jolloin aivojen toimintaa ei voitu mitata tai kuvantaa. Se oli käytännöllinen ratkaisu, ei biologinen totuus.

Neurotiede ei tunne tätä rajaa

Moderni neurotiede on tehnyt yhä vaikeammaksi perustella neurologian ja psykiatrian välistä rajaa. Aivokuvantaminen, neurofysiologia ja molekyylibiologia osoittavat, että niin sanotuissa psykiatrisissa sairauksissa esiintyy mitattavia muutoksia aivojen hermoverkoissa ja neurotransmissiossa (Insel & Cuthbert 2015).

Toisaalta monet selvästi neurologiset sairaudet aiheuttavat psykiatrisia oireita. Parkinsonin tautiin liittyy masennusta ja impulssikontrollin häiriöitä, epilepsiaan psykoosia ja Alzheimerin tautiin persoonallisuuden muutoksia.

Jos oireiden perusteella tehtäisiin sama jako muualla lääketieteessä, se näyttäisi absurdilta. Emme esimerkiksi luokittelisi hengitysvaikeuksia erilliseksi lääketieteen alaksi riippumatta siitä, johtuuko oire astmasta, sydänsairaudesta vai keuhkokuumeesta. Silti juuri näin tehdään edelleen monien aivojen sairauksien kohdalla.

Terminologialla on seurauksia potilaille

Tällä erottelulla ei ole vain tieteellisiä vaan myös käytännöllisiä seurauksia.

Kun sairaus määritellään “mielen häiriöksi”, siihen liittyy helposti ajatus tahdonalaisuudesta tai yksilön vastuusta. Tämä on yksi syy siihen, miksi mielenterveyden häiriöihin liittyy edelleen voimakas stigma.

Terminologia voi vaikuttaa myös siihen, miten sairauksia tutkitaan ja hoidetaan. Kun sairaus ymmärretään selvästi biologiseksi, kuten epilepsia tai Parkinsonin tauti, tutkimus kohdistuu voimakkaasti mekanismien selvittämiseen ja hoitomenetelmien kehittämiseen.

Jos taas sairaus nähdään ensisijaisesti käyttäytymisen tai tunteiden häiriönä, tutkimus keskittyy helposti oireiden kuvaamiseen ja hallintaan sen sijaan, että etsittäisiin tarkkaa biologista mekanismia.

Mekanismipohjainen luokittelu voisi muuttaa suunnan

Yksi mahdollinen ratkaisu olisi siirtyä luokittelemaan kaikki nämä sairaudet samalla periaatteella kuin muutkin neurologiset sairaudet: biologisen mekanismin mukaan.

Tällöin keskeisiä luokitteluperusteita voisivat olla esimerkiksi

hermoverkkojen dynamiikan häiriöt

hermoverkkojen dynamiikan häiriöt

neuroinflammatoriset prosessit

neuroinflammatoriset prosessit

synaptisen plastisuuden muutokset

synaptisen plastisuuden muutokset

neurotransmissioon liittyvät mekanismit

neurotransmissioon liittyvät mekanismit

aivojen puhdistusjärjestelmän häiriöt.

aivojen puhdistusjärjestelmän häiriöt.

Tämä lähestymistapa ohjaisi tutkimusta pois pelkästä oireluokittelusta kohti patofysiologian ymmärtämistä. Se voisi myös helpottaa uusien hoitojen kehittämistä, koska tutkimus keskittyisi suoraan biologisiin prosesseihin.

Miksi tämä voisi olla potilaiden etu

Psykiatria-termin säilyttäminen ylläpitää käsitteellistä rajaa, joka ei vastaa aivojen biologista todellisuutta. Samalla se voi ylläpitää stigmaa ja hidastaa tutkimuksen kehitystä.

Jos nämä sairaudet ymmärrettäisiin selkeästi aivosairauksina muiden neurologisten sairauksien tavoin, seuraukset voisivat olla merkittäviä:

stigma voisi vähentyä

stigma voisi vähentyä

tutkimus kohdistuisi enemmän biologisiin mekanismeihin

tutkimus kohdistuisi enemmän biologisiin mekanismeihin

diagnostiikka voisi muuttua täsmällisemmäksi

diagnostiikka voisi muuttua täsmällisemmäksi

hoito voisi kehittyä samoin kuin monissa muissa neurologisissa sairauksissa.

hoito voisi kehittyä samoin kuin monissa muissa neurologisissa sairauksissa.

Kun mielenterveyden häiriöt lisääntyvät ja niiden yhteiskunnallinen merkitys kasvaa, voi olla aika kysyä, onko vanha jako neurologian ja psykiatrian välillä tullut tiensä päähän.

Kysymys ei lopulta ole vain terminologiasta. Kyse on siitä, miten ymmärrämme aivojen sairauksia, ja kuinka tehokkaasti pystymme auttamaan niitä ihmisiä, jotka niistä kärsivät.

Dalmau J. et al. (2011). Anti-NMDA receptor encephalitis. Lancet Neurology.

Dalmau J. et al. (2011). Anti-NMDA receptor encephalitis. Lancet Neurology.

Insel T.R. (2014). The NIMH Research Domain Criteria (RDoC) Project. American Journal of Psychiatry.

Insel T.R. (2014). The NIMH Research Domain Criteria (RDoC) Project. American Journal of Psychiatry.

Insel T.R., Cuthbert B.N. (2015). Brain disorders? Precisely. Science.

Insel T.R., Cuthbert B.N. (2015). Brain disorders? Precisely. Science.

Kendler K.S. (2016). The nature of psychiatric disorders. World Psychiatry.

Kendler K.S. (2016). The nature of psychiatric disorders. World Psychiatry.

© Uusi Suomi