HYVINVOINNIN HISTORIAA

Antti Karisto ja Jussi Simpura

Copyright © 2026 Tekijät & Gaudeamus

Kannen suunnittelu: Heikki Rönkkö

Tartuin tuoreeltaan Antti Kariston ja Jussi Simpuran teokseen, koska arvelin, että siitä saa laajan kuvan suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisesta. En pettynyt lukemaani. Aineelliseen elintasoon keskittyvä hyvinvoinnin käsite on monille tuttu. Sen lisäksi on avartavaa perehtyä myös siihen,  miltä hyvinvointiteema näyttää sosiaalitieteiden, poliittisen historian tai filosofian suunnasta katsottuna.

Hyvinvoinnin historiaa -teos versoo moneen suuntaan, koska siinä hyödynnetään ajankuvauksissa myös romaanikirjailijoiden ja runoilijoiden tuotoksia.  Elävä ilmaisu sopii tähän yleistajuiseen teokseen.

Karisto ja Simpura ovat rakentaneet kirjansa hyödyntämällä runsaasti hyvinvoinnin teemaa käsitteleviä tai sen liepeille sijoittuvia tunnettujen tutkijoiden ja ajattelijoiden tutkimuksia ja kirjoituksia. Osa käytetyn lähdekirjallisuuden tekijöistä on myös kommentoinut Kariston ja Simpuran teosta sen kirjoistusvaiheessa.

Kariston ja Simpuran teksti rönsyilee usealle alueelle, koska kirjassa hyvinvointia, hyvinvointivaltiota tai -yhteiskuntaa ei ole haluttukaan yksiselitteisesti määritellä eikä rajata.  Useiden näkökulmien käsittely näkyy tekstissä tiuhana referointina, mutta toisaalta se on myös teoksen rikkaus.

Hyvinvoinnin historian perkaaminen alkaa teoksessa 1910-luvun loppupuolelta.  Viimeiset havainnot ovat vuodelta 2025. Asiapitoisen, lähteisiin perustuvan historiakerronnan lisäksi teoksessa on muitakin tasoja.  Suurilla ikäluokilla ja 1950-luvulla syntyneilläkin on muistikuvia ja tietoa talvi- ja jatkosodan jälkeisiltä vuosikymmeniltä.

Omat muistikuvat rinnastuvat lukiessa teoksen ajankuviin, joista monet ovat jälkikäteen katsottuna huvittaviakin.  Toista maailmansotaa edeltävien aikojen ajankuvilla puolestaan on yhteys siihen, mitä vanhempamme tai isovanhempamme ovat niistä tarinoineet.

Karisto ja Simpura eivät yksiselitteisesti määrittele, mitä hyvinvointi on.  Silti kirjassa kannattaa kiinnittää huomiota siihen, miten hyvinvointia, hyvinvointivaltiota, hyvinvointiyhteiskuntaa ja viime vaiheessa onnellisuutta on eri vuosikymmeninä kuvattu. Erilaisia määrittelyjä ja kriteereitä on laadittu ja kirjassa on niistä useita selostuksia.

Teoksessa 1980-luku nähdään aikana, jolloin hyvinvointivaltio alkoi valmistua. ”Hyvinvointivaltion tuntomerkkeinä on pidetty sosiaalivakuutukseen perustuvaa toimeentuloturvaa, käyttäjilleen liki ilmaisia koulutus- ja terveyspalveluja, koko elämänkaaren kattavia sosiaali- tai hoivapalveluja ja kohtalaisen pieniä tuloeroja”, kirjoittavat Karisto ja Simpura.[i]

1990-luvun laman jälkeen alettiin puhua enemmän hyvinvointiyhteiskunnasta.[ii]  Käsitteiden muovautumista kuvaa myös se, että espanjalainen sosiologi Manuel Castells ja filosofi Pekka Himanen rinnastivat tietoyhteiskunnan hyvinvointivaltioon teoksessaan Suomen tietoyhteiskuntamalli.[iii]

Hyvinvointivaltion idea ei ole historiaa, joten tämänkin kirjan pohjalta voi miettiä, mitä kaikkea siitä on syytä jatkossakin säilyttää ja miten se voidaan tehdä.  Ei tarvitse vain leikata ja karsia, jos olemme valmiit maksamaan hyvistä julkisista palveluista hieman enemmän.

Monet haluavat edelleen sälyttää valtion ja sitä kautta veronmaksajien yhteisesti kustannettavaksi suurimman osan ihmisten hyvinvointia turvaavista palveluista. Koulutus, terveydenhuolto ja vanhusten hoiva ovat tästä vain yhtenä esimerkkinä.

Paljon on sellaisia ihmisten hyvinvointia parantavia palveluja, toimintaa ja investointeja, joiden toteuttamisessa tarvitaan valtiota.  Kirja nostaa sopivasti loppupuolella esille hyvinvoinnin tavoitteiden ja arvoperustan pohdinnan.

Kun julkisen talouden tervehdyttäminen vaatii valtion taloudellisen vastuun vähentämistä ja yksityisten kansalaisten vastuun kasvattamista, tarvitaan hyvää tavoitteiden priorisointia ja keinojen valintaa. Laajassa mielessä ihmisten hyvinvointia tukevaa politiikkaa voidaan sentään tehdä, koska keinoja siihen tunnetaan. Vaikeampaa on tarkasti tietää ja mitata, millä toimilla ihmisten onnellisuutta saadaan lisätyksi.

Aineellinen elintaso on tärkeä hyvinvoinnin tuoja. Tämän tietävät kurjuutta kokeneet tai sitä läheltä nähneet ihmiset.  Köyhyyttä pitää vähentää, kun hyvinvointia rankennetaan.  Jo vuonna 2010 laaditussa Eurooppa 2020 -strategiassa asetettiin tavoitteeksi, että EU-alueella asuvien köyhien tai ”köyhyysriskissä elävien” määrän tulisi vähentyä 20 miljoonalla vuoteen 2020 mennessä.  ”[T]avoitteiden toteutumisesta ei ole tehty tarkkoja arvioita, mutta ilman niitäkin tiedetään, että lähimainkaan 20 miljoonaa eurooppalaista ei onnistuttu kiskomaan kuiville”, toteavat Karisto ja Simpura kirjassaan.  Runsaasti on siis parannettavaa Euroopassakin.

Hyvä aineellinen elintaso yksistään ei kuitenkaan riitä. Kirjassa nostetaan esille ihmissuhteet ja kanssakäyminen. Läheisistä ihmissuhteista ja kanssakäymisestä kumpuava hyvinvointi on luonteeltaan vastavuoroista.

Teokseen on koottu tietoa eri maiden välisistä hyvinvoinnin tasoa vertailevista tutkimuksista. Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuonna 2017 Tilastokeskus julkaisi tietoja tallaisista hyvinvointivertailuista. Niiden mukaan Suomi oli maailman kärkitasoa monessa suhteessa. Kariston ja Simpuran mukaan Suomi on menestynyt hyvin myös 2020-luvulla tehdyissä vertailuissa. Niitä on selostettu kirjassa laajemmin. Vertailuista on hyötyä, kunhan kiinnittää huomiota myös niihin seikkoihin, joissa Suomi on muita maita heikompi.

Vertailujen perusteella on huomattu muun muassa terveyshuollosta, että hoitoon pääsyssä ja terveydenhuollon tasapuolisuudessa on paljonkin parantamisen varaa.  Suomessa on alettu reagoida myös siihen, että varhaiskasvatukseen osallistuvien lasten osuudet ovat Suomessa OECD-maiden keskitasoa alhaisemmat ja PISA-vertailujen mukaan koululaisten osaaminen on heikentynyt. Korkeakoulutettujen osuus koulutetuista ikäluokista oli laskenut ja sitä pyritään suurentamaan.

Kariston ja Simpuran kirja ei ole sosiaali- tai taloushistoriaa, vaan yhteiskuntapolitiikan historiaa varsin laajassa mielessä.  Kirjaa voi lukea myös poliittisen historian vinkkelistä, koska siinä kerrotaan puolueiden tavoitteista, poliittisista väännöistä ja päätöksistä, joilla suomalaista hyvinvointia on rakennettu.  Välillä tuntuu, että teos etääntyy ydinaiheestaan sivupoluille, mutta teoksen kronologinen rakenne kytkee tekstin kunkin vuosikymmenen ilmiöihin.

[i] Luonnehdinta on peräisin julkaisusta Hautamäki, Antti (2001) Suomi muutosten edellä: raportti Suomen haasteista. Helsinki: Sitra.

[ii] Jokinen, Eeva & Soile Veijola (1987). Porsasjuhlat. Sosiologia 24:3, 198–259.

— (1990). Oman elämänsä turistit. Helsinki: Valtion painatuskeskus.

[iii] Saaritsa, Sakari, Riina Turunen, Jari Eloranta & Jari Ojala (2025). Naisten asema on vahvistunut. Teoksessa Juho Saari (toim.): Hyviä uutisia Suomesta. Menestyvän yhteiskunnan tilannekuva. Tampere: Vastapaino, 175–188.

© Uusi Suomi