Tiistaina 24. helmikuuta tulee kuluneeksi neljä vuotta siitä, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Kun sota alkoi, Suomen Kuvalehden toimituksessa syntyi nopeasti ajatus: voisimmeko löytää jonkun, joka kertoisi tapahtumista sodan keskeltä?

Sain hyvien kontaktien avulla yhteyden kiovalaiseen Bellaan. Hän innostui ideasta. Bellalle oli tärkeää, että muu maailma kuulisi ukrainalaisia, ja ettei heitä jätettäisi yksin.

25-vuotias Bella piti SK:lle päiväkirjaa Venäjän hyökkäyssodan kolmesta ensimmäisestä viikosta.

Bella osoittautui juuri sellaiseksi silminnäkijäksi, jota olin etsinyt. Hän osasi kuvailla yhtä vakuuttavasti suuria tunteita kuin pieniä arkisia vaikeuksiakin: tuntien jonottamista ruokakauppaan, jatkuvia sähkökatkoja, rahapulaa, likaisia ja ahtaita pommisuojia.

”Vereni hyytyy ajatuksesta, että joutuisin sinne myöhään illalla tai yöllä ulkonaliikkumiskiellon aikaan”, hän kirjoitti 2. maaliskuuta.

Bellasta tuli koko toimitukselle tärkeä. Hänen voinnistaan ja jaksamisestaan kannettiin huolta.

Onko Bellalla kaikki hyvin, kollegat muistivat kysyä.

Bella kantoi raskasta vastuuta nuoremmista sisaruksistaan ja Mariupolin hävityksen keskellä elävistä vanhemmistaan. Hän pohti olisiko parempi lähteä pääkaupungista turvaan Länsi-Ukrainaan? Kuka siinä tapauksessa huolehtisi vanhemmista, jos he puolestaan päättäisivät paeta Kiovaan?

 ”Minulla on jatkuvasti itsetuhoisia ajatuksia, mutta ymmärrän, kuinka itsekkäitä ne ovat”, Bella kertoi 9. maaliskuuta.

Vanhempien oli lopulta pakko poistua Mariupolista. Heidän kotitalonsa oli siinä vaiheessa jo osittain romahtanut pommituksissa.

Kun he saapuivat vaiheikkaan matkan jälkeen Kiovaan 19. maaliskuuta, Bella pystyi rentoutumaan ensimmäistä kertaa sitten sodan syttymisen. Hän siirtyi nukkumaan eteisen lattialta takaisin sänkyyn.

Viestittelymme muuttui viikkojen kuluessa ”kirjeenvaihtokaveruudeksi”. Bella oli utelias Suomeen liittyvistä asioista ja vähän toimittajastakin, jolle avautui elämästään.

Keskustelimme suosikkisarjoistamme, somen parhaista meemeistä, kaupunkirakentamisesta, migreenistä ja krapulasta. Toivoimme, että saisimme jonain päivänä tavata toisemme.

Niin tapahtui, kun tein toukokuussa 2022 työmatkan Kiovaan. Lähdin kirjoittamaan isoa juttua venäläisten tuhoamasta Irpinin kaupungista – ja jatkotarinaa Bellasta ja hänen perheestään.

Bella näytti aivan samalta kuin valokuvissa, jotka hän oli lähettänyt päiväkirjaansa varten toimitukseen. Hän oli hento ja elegantti suurissa silmälaseissaan ja pikimustassa polkkatukassaan. Ja ujompi kuin vuolaan kirjeenvaihdon perusteella olisi voinut kuvitella.

Vierailimme valokuvaaja Markus Pentikäisen kanssa Bellan vuokrakaksiossa Dnepr-joen itärannalla. Ennen sotaa Bella oli jakanut sen siskonsa ja veljensä kanssa, mutta nyt kotona oli tungosta, kun myös äiti ja isä majailivat siellä.

Missään ei ollut ylimääräistä tilaa. Pitkästä eteiskäytävästä, asunnon ainoasta rauhallisesta paikasta, oli tullut Bellan ”toimisto”. Hän opetti englantia verkkokielikursseilla joka päivä kuuden tunnin ajan.

Myös Bellan isä suostui haastateltavaksi. Äiti ja sisarukset eivät halunneet osallistua jutun tekoon, eivät edes tavata minua ja valokuvaajaa. Ukrainalainen vieraanvaraisuus sai äidistä kuitenkin yliotteen ja hän alkoi kantaa piilopaikastaan keittiöstä ruokaa olohuoneeseen.

”Jumala valvoo meitä. Meidän on annettava näille ihmisille syötävää!” Bella paljasti äidin sanoneen.

Isä kertoi eloisasti, mutta traagisesti elämästään ja viimeisistä päivistään Mariupolissa. Hän oli kartuttanut varallisuuttaan vähitellen pienyrittäjänä: myynyt torilla kontista vihanneksia ja hedelmiä kahden vuosikymmenen ajan. Omaisuus jäi Mariupolin raunioihin.

Vaikkei asiaa sanottu ääneen, oli selvää, että ahtaus kävi kaikkien hermoille.

”Jos haluan rentoutua, keksin tekosyyn lähteä ulos, vaikka ostamaan leipää. Sitten kävelen mahdollisimman kaukana olevaan kauppaan,” Bella kertoi.

Sekin aiheutti kitkaa, että vanhemmat olivat yhtäkkiä lastensa armeliaisuuden varassa. Varsinkin isällä se oli nöyryyttävää.

Mutta näin sota heittelee ihmisiä. Vastoinkäymisistä huolimatta tärkeintä oli se, että he olivat turvassa.

”Voisi olla huonomminkin”, Bellalla oli usein tapana sanoa.

Bella ja hänen perheensä ovat yhä elossa.

He yrittävät jatkaa elämäänsä mahdollisimman normaalisti jo neljä vuotta jatkuneesta sodasta huolimatta.

Lue juttu Bellan päiväkirjasta:

”Pelkään, että ihmiset väsyvät Ukraina-uutisiin eivätkä pian halua kuulla meistä mitään”, 25-vuotias englanninopettaja Bella Gamidova kirjoittaa. Ukrainan sota ”Äiti itki koko yön, koska ei ollut pakannut mukaan edes yhtä valokuva-albumia” – Kiovaan jäänyt Bella raportoi arjestaan SK:lle 21 MIN

”Äiti itki koko yön, koska ei ollut pakannut mukaan edes yhtä valokuva-albumia” – Kiovaan jäänyt Bella raportoi arjestaan SK:lle

Oletko jo tilaaja? Kirjaudu sisään tästä.

© Suomen Kuvalehti