Uusi todellisuus katonharjan alla

Ihmisaistein voi tavoittaa vain kapean osan maailmasta, kirjoittaa Iida Turpeinen.

Keväällä satuin lounaalle lepakkotutkijoiden pöytään. Mainitsin, että mökillämme asustaa lepakoita, asia johti toiseen, ja kohta neljä tutkijaa seisoi kesäpaikkamme pihalla odottamassa illan hämärtymistä.

Tuijotimme katonharjaa odottaen lepakkojen lähtöä. Puhuin kuiskaten, mutta tutkijat valistivat, ettei siihen ollut syytä; lepakot tavoittavat ihmisten tuottamista äänistä vain s-kirjainten sihinän. Tuulipukujen kahinan ne sen sijaan kuulevat loistavasti.

Lepakkojen tarkkailemiseen verkkarit ovat siten soveliaampi varuste, sillä vaikka puheemme ei lepakkoja tavoita, tuulipukumme huutavat niille häiritsevästi.

Pari minuuttia auringonlaskusta alkoi tapahtua. Ensimmäinen lepakko suhahti matkaan, ja puolen tunnin aikana mökkimme katonharjan alta lennähti hämmästyttävät 86 lepakkoa.

En ollut ajatellut kesäpaikkamme lepakoita paljoakaan. Välistä kuulin niiden kynsien rapinan kattopeltiä vasten, ja iltaisin katselimme niiden kaartelua pihamme yllä. Nyt detektorit kuitenkin muunsivat lepakoiden äänet ihmiskorvin kuultaviksi ja paljastivat, kuinka moninainen sosiaalinen todellisuus........

© Suomen Kuvalehti