Käsikynkkää kynnyksen yli

Kuolema on aihe, josta ei jutustella kahvihuoneessa, vaikka ehkä pitäisi, kirjoittaa Iida Turpeinen.

Viime aikoina olen pohtinut, mitä tapahtuisi, jos kertoisin töissä ajattelevani liki päivittäin kuolemaa. Luultavasti saisin osakseni lempeän kehotuksen hakeutua keskusteluavun piiriin. Kuolema on aihe, josta ei jutustella kahvihuoneessa, vaikka ehkä pitäisi.

En ollut itsekään juuri tullut pohtineeksi elämäni rajallisuutta ennen kuin aihe kirjaimellisesti käveli vastaan toissa keväänä. Olin kiiruhtamassa töihin, kun vanhempi rouva pysäytti minut ja kysyi, olisiko minulla hetki aikaa.

Tavallisesti olisin pudistanut päätäni ja vedonnut ­pian alkavaan tapaamiseen, jotta välttyisin kuulemasta, kuinka Jeesus rakastaa minuakin. Mutta jokin hänen tavassaan esittää kysymys kertoi, että asia oli tärkeä.

Hän kysyi, voisinko kävellä hänen kanssaan hau­taustoimistoon.

Ällistys varmasti näkyi kasvoiltani, sillä rouva kiirehti selittämään pyyntöään. Hän oli parantumattomasti sairas ja tahtoi hoitaa asiansa ennen kuin olisi siihen liian huonossa kunnossa. Nyt hän oli saanut järjestettyä kaiken paitsi hautajaisensa.

Kahtena edellisenä........

© Suomen Kuvalehti