Vietin lukioaikana vuoden vaihto-oppilaana maailman toisella laidalla Uudessa-Seelannissa. Vuodenajat ovat eteläisellä pallonpuoliskolla pohjolasta katsottuna sen verran vinksallaan, että siellä joulua juhlitaan keskikesällä.

Joulukuusen virkaa toimittaa paikallinen pōhutukawa, joka on joulun aikaan kirkkaimmassa kukassaan. Joulunpunaiset pallerot hehkuvatkin vihreitä lehtiä vasten niin riemukkaan näköisinä, ettei sikäläinen joulupuu koristelua kaipaa.

Joulunvietossa oli muutenkin sangen hilpeä tunnelma verrattuna siihen surumieliseen hartauteen ja joulurauhan hyssytykseen, johon olin kotona tottunut.

Koetin heittäytyä iloiseen joulunviettoon ja antaa juhlatunnelman levittäytyä rintaani.

Vietimme isäntäperheeni kanssa jouluaattoa kiiveten tulivuorelle. Retken jälkeen poksauttelimme paukkukaramelleja ja polskimme takapihan uima-altaassa.

Joulupukkia odotettiin sielläkin, mutta pukilla poroineen oli tapana käydä kylässä salakähmään vasta keskiyöllä. Isäntäperheeni tytär tosin ilmoitti suurieleisesti, ettei moisiin taikaolentoihin uskonut – ei pukkiin, eikä poroihin.

Koetin heittäytyä iloiseen joulunviettoon ja antaa juhlatunnelman levittäytyä rintaani. Uima-altaan reunalle aurinkotuoliin oikaistessani tunsin kuitenkin........

© Maaseudun Tulevaisuus