Terttu-tädin testamentti tarjoaa opetuksen

Kolumni|Kanadan Winnipegissä vuonna 1977 laadittu testamentti aiheutti sukulaisille vuosien byrokraattisen savotan, koska se oli monimutkainen eikä enää ajan tasalla.

Kirjoittaja on HS:n ulkomaantoimittaja.

Toukokuussa 2008 seisoin typertyneenä eräässä vuokra-asunnossa Winnipegissä, kaupungissa keskellä Kanadan preeriaa.

Luin testamenttia, jonka olin juuri löytänyt veto­laatikosta.

Käsillä oli kiperä valinta­tilanne. Tajusin saman tien, että testamentti kannattaisi ”jättää löytämättä”, siis tuhota se ja sitten vaieta iäksi.

Testamentin oli laatinut tätini Terttu. Hän oli menehtynyt sairaalassa 85 vuoden iässä.

Olin ehtinyt Winnipegiin viime tingassa, hänen elämänsä viimeisenä päivänä.

Minulla oli kuusi vuorokautta aikaa järjestellä asioita. Hautajaisissa olivat pastori ja minä.

Piti raivata asunto, jossa Terttu-täti oli asunut liki 30 vuotta. Hän oli muuttanut siihen jäätyään leskeksi.

Aviomies Tatu oli kuollut vuonna 1976, ja seuraavana kesänä Terttu-täti oli laatinut juristin avulla testamentin, jota nyt luin hänen kotonaan.

Terttu-täti oli niin sanotusti vanhan kansan ihminen. Olimme vuosikymmeniä kirjeenvaihdossa, ja hän oli hyvä kirjoittaja.

Jouluna 1996 Terttu-täti äimisteli nykyaikaa.

Eletään kompuuterin aika-kautta ja liike-maailma puskee jos jonkinlaista vekotinta. Tuntuu, että elän toisella planeetalla, en siinä maassa mihin tulin. Nuoret ja tulevat sukupolvet, heille se tulee olemaan hermorääkkiä.

Terttu-täti kirjoitti myös, kuinka länsimaissa kangsterit hallitsee. Ei huono analyysi.

Vierailin Winnipegissä muutaman kerran. Terttu-täti hemmotteli minua herkuilla. Se oli hellyttävää, mutta myös surullista. Hän eli lopulta kovin yksin.

Kun Terttu-tädin kuoltua soitin hänen puhelinmuistiotaan läpi, langan päästä kuului kerta toisensa jälkeen, että ”numero ei ole käytössä”. Yksi iäkäs ystävä oli elossa, mutta hän asui Edmontonissa.

Terttu-täti ja hänen Tatunsa olivat ylittäneet Atlantin 1950-luvun taitteessa. Löysin asunnosta heidän kartonkisen matkalaukkunsa.

Ja löysin sen testamentin.

Täytäntöönpanijaksi Terttu-täti oli nimennyt pikkuveljensä Terhon, minun isäni, jolle olisin mieluusti kipannut koko homman, mutta hänkin oli kuollut.

Testamentissa oli paljon edunsaajia. Ensin 2 000 Kanadan dollaria sinne, sitten tuhat dollaria tänne ja tuhat tuonne.

Perinnön pääosa piti jaettaman Terttu-tädin veljille sekä miesvainajan sisaruksille, tai, aina jos ensisijainen perijä oli menehtynyt, sijaantulo-oikeuden nojalla tämän lapsille.

Näitä veljiä ja siskoja oli yhteensä 12, ja monet heistä olivat kuolleet.

En tuhonnut testamenttia.

Oli päivänselvää, että testamentin täytäntöönpanosta tulisi monimutkaista. Perijöitä olisi ehkä kymmeniä, enimmäkseen Suomessa.

Oli niin ikään selvää, kuka nämä ihmiset joutuisi jäljittämään. Siksi pähkäilin winnipegiläisessä asunnossa.

Tiesin, ettei kyse ollut kenenkään elämää mullistavista rahasummista. Royal Bank of Canadan matalakorkoisella talletustilillä oli 130 000 Kanadan dollaria eli reilut 80 000 euroa.

Jos testamentti ”jäisi löytymättä”, perintöosuuteni kasvaisi tuhansilla euroilla, koska Kanadan perintökaarta noudattaen perijöiden määrä vähenisi tuntuvasti.

Tämä olisi minulta tietysti luihua. Pähkäilyni syynä ei kuitenkaan ollut ahneus vaan mukavuudenhalu. Ymmärsin, että jos testamenttia ei olisi, välttyisin julmetulta riesalta.

En tuhonnut testamenttia. Se päätyi Manitoban provinssin viranomaisille, jotka panivat sen täytäntöön.

Minä avustin Suomen päässä. Perijöiden jäljittäminen ja testamenttiin liittyvä byrokratia oli piinallisen työlästä. Kanadan päässä virkamies eli julkinen pesänjakaja ehti vaihtua kolme kertaa.

Prosessi saatiin päätökseen kesällä 2023. Perintö jaettiin, kun Terttu-tädin poismenosta oli kulunut 15 vuotta.

Jos laatii testamentin, kannattaa tehdä siitä suoraviivainen ja pitää se ajan tasalla.

Lue lisää kirjoittajalta

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

© Helsingin Sanomat