Kuulen kiurun kirskahduksen. Silmä ei erota kirkkaalta kevättaivaalta ainuttakaan siivekästä. Näkökentässä säkenöi ja maailma keikkuu hetken. Vireystila ei ole parhaimmillaan, sillä edellisillan konsertti valvotti pitkälle yöhön. Vuodet eivät olleet lannistaneet Ismo Alankoa. Kiertueen nimen mukaisesti yleisö innostui olemaan kevyt ja kohtuuton. Nyt mieli möllötti apeana ja ohimoille oli noussut orastava jyske.

Koska aivoni ovat jo tahdistuneet yhä varhaisemmin sarastavaan aamuun, jäivät yöunet vähiin. Herätyskelloa ei tarvittu – hermosolujen virittämä sisäinen kello piti siitä huolen. Aivosolujen luontaista aikataulua oli kuitenkin jälleen häiritty, mikä vaikutti vireyteen. Yökukkuminen yritti eksyttää koko elimistöä vuorokausirytmistä.

Ilmiö on tuttu monelle suomalaiselle, jotka villiintyvät keväästä. Lisääntyvä luonnonvalo tulvii verkkokalvolle ja aktivoi aivojen hormonituotantoa. Se saa meidät tuntemaan itsemme energisiksi, mutta voi saada nipistämään liiaksi yöunista.

Luonnon antamat signaalit varmistavat, että ihmisen keho pärjää ympäristön vaihtelevissa olosuhteissa. Sisäinen kello tahdittaa aineenvaihduntaa, verenpainetta ja kehon lämpöä sääteleviä järjestelmiä. Näin ne osaavat mukautua valon ja pimeyden, unen ja valveen vuorotteluun.

Kotoisissa, vielä lumen peittämissä maisemissa leivolla on voimia olla kevyt ja kohtuuton.

Kotoisissa, vielä lumen peittämissä maisemissa leivolla on voimia olla kevyt ja kohtuuton.

Kiireisen elämänrytmin on sanottu olevan sisäisen kellon pahin vihollinen. Etenkin rytminmuutokset lisäävät unihäiriöiden riskiä. Univaje sakkauttaa aivojen viemärijärjestelmää, eikä mieli enää palaudu. Väsymys ottaa vallan ja ajaa ajatukset alamäkeen.

Moni kokee juuri keväisin sietämätöntä kaipuuta ja yksinäisyyttä. Kuoleman mietteet voivat olla lähempänä kuin koskaan. Siksi ihminen tarvitsee myös kevätaikaan unta, antaakseen soluilleen aikaa toipua rasituksesta.

Sisäinen kello on elämästä selviytymistä varten. Valo on sen tärkein tahdistin. Ihminen ei ole poikkeus. Päivän valoisa aika säätelee muidenkin eliöiden elämänrytmiä. Lisääntynyt valo antaa talvilomaansa Keski-Euroopassa viettävälle kiurulle signaalin. Se kertoo, että on aika palata kotiin.

Kiurun muuttomatka on lyhyt. Kotoisissa, vielä lumen peittämissä maisemissa leivolla on voimia olla kevyt ja kohtuuton. Leivonen livertää auringon noususta laskuun. Yksi laululento kestää yhtäjaksoisena jopa neljännestunnin ajan.

Laulaessaan se nousee kaiken aikaa ylöspäin ihmissilmin erottamattomiin jopa sadan metrin korkeuteen. Kivenpudottajaksikin kutsuttu lintu putoaa lopulta äänettömänä kuin kivi maahan vain noustakseen hetken kuluttua takaisin yläilmoihin.

Kiuru ei juurikaan eksy muuttoreitiltään. Se aistii muun muassa Maan magneettikentät. Niiden avulla se löytää maisemat, jotka sen näköaisti tunnistaa tutuiksi. Nyt minunkin silmäni erottavat taivaalta sen valkean vatsan ja viuhkaa muistuttavan vaaleareunaisen pyrstön, jota se roikottaa räpistäessään paikallaan.

Se katsoo minua lintuperspektiivistään – siitä, mistä muusikko eilen lauloi. ”Ei kai meillä eksyneillä ole muutakaan kuin toivoa.” Kiuru, kevään airut, luo sitä toivoa.

Kirjoittaja on Planetary Health -lääkäri.

© ESS