Sisällissotien historioiden tarkastelun keskiössä ovat poikkeuksetta – ja ymmärrettävästi – ne syyt, jotka johtivat konfliktiin. Seuraavaksi kiinnostus on kohdistunut niihin tapoihin ja keinoihin, joilla sisällissotien osapuolet ovat koonneet ja organisoineet asevoimiaan. Suomen kansalaissodan yhteydessä tämä kysymys on ollut verrattain vähän problematisoitu, sillä kummallakin osapuolella oli sotilaalliset instituutionsa jo ennen väkivaltaisuuksien puhkeamista: punaista lippua liehuttaneilla vallankumouksellisilla työväenkaartinsa ja yhtä lailla punaisen leijonalipun alla sotineella Vaasan senaatilla suojeluskuntansa.

Englannin sisällissodan (1642–1651) yhteydessä kysymys sisällissodan mahdollistamisen rakenteista on jopa sodan syitä oleellisempi, sillä valtakunnassa ei ollut sisällissodan aattona muita asevoimia kuin ns. Trained Bands, Elisabetin aikakauden jäänne, joka koostui osa-aikaisista viikonloppusotureista eikä ammattisotilaista. Tämän miliisin suurikokoisin ja parhaiten koulutettu osa oli kuitenkin Lontoossa, mikä tarkoitti järjestelmän kaatumista kuningas Kaarlea vastaan nousseen parlamentin syliin – olihan Lontoo juuri heidän hallussaan kuninkaan paettua sieltä vuoden 1642 alussa. Muun Englannin Trained Bandsit olivat paljon pienikokoisempia ja lähes poikkeuksetta huonosti ylläpidettyjä asejoukkoja, mistä syystä kummatkin osapuolet hajottivat ne ja sulauttivat osaksi muita toimivampia järjestelmiään.

Englannin sisällissodan sotahistoriallista kuvaa on aina hallinnut Oliver Cromwell ja hänen ”uusi malliarmeijansa” (New Model Army), minkä aihepiirin ajan hammasta kestävä klassikkotutkimus on edelleenkin C. H Firthin Cromwell’s Army (julkaistu alun perin vuonna 1902). Tässä katsannossa rojalistien sotahanke jäi vastustajan varjoon, mitä epäkohtaa ryhtyi korjaamaan 1980-luvun vaihteessa nuori Ronald Hutton väitöskirjallaan The Royalist War Effort 1642–1646 (Lontoo: Longman, 1982). Jos Ronald Huttonin........

© Uusi Suomi