Kesäloman jälkimmäisellä puoliskolla purjehdimme Suomenlahdella. Vesistön tila iski eteen jo heti Kruunuvuoren sillalta eteen päin. Meri oli kauttaaltaan monta senttiä paksun sinilevälautan peitossa. Tuntui surkealta jo purtemme puolesta, joka levämössössä joutui kyntämään pienen pienessä tuulenvireessä. Alakuloa koin kyllä ennenkaikkea siksi, ettei todellisuus ole enää vuosiin ketään kiinnostanut. Kuten edellisessä blogini pohjalta ja kommenttien perusteellakin on nähtävissä, maa- ja metsätalous vie ja vain viherpiipertäjät vikisevät. Kehitys kulkee suuntaan, jossa ympäristön tilaan ei tule merkittävää paranemista.

Levälautalta rantauduimme lähinnä vierasvenesatamiin. Satamissa keskustelut olivat usein meren tilassa. Kaikki merellä liikkuneet olivat toki havainneet tilanteen eivätkä edes rohkeimmat uskaltautuneet mereen pulahtelemaan keskikesän kuumimpina päivinä. Tästä johtuen pesuvesienkin oli oltava mukana veneessä. Syyllisiksi keskusteluissa nimettiin etenkin Helsinkiin matkaavat valtameriristeilijät. Nämä kuuleman mukaan pumppaavat likavetensä Suomen edustalla mereen, vaikka satamissa voisivat jätehuollon hoitaa ilmaiseksi. Monet olisivat olleet valmiit kieltämään moisten saastuttajien pääsyn Suomen satamiin. Kun yritin keskustella Suomen tai suomalaisten osuudesta, maa- tai metsätalouden vaikutuksesta, keskustelu tyrehtyi yleensä kovin nopeasti. Eräässä tällaisessa keskustelussa yksi keskustelijoista alkoi muistella kaiholla aikaa, jolloin Turun saaristossa näki pinnalta sukelluslaseilla jopa kymmenen metrin syvyyteen. Nykyään ei näe edes muutamaan metriin.

Vaikka meren tila oli kaikilla tiedossa, se ei näyttänyt........

© Uusi Suomi