Julkisessa keskustelussa vasemmisto vastustaa leikkauksia ja uudistuksia toistuvasti väittämällä, että kärsijöiksi joutuvat sairaat, pienituloiset ja vanhukset. Tuo lause kuullaan lähes jokaisella televisioidulla hallituksen kyselytunnilla – usein useammankin kerran – ja mitä lähemmäs vaaleja tullaan, sitä tiheämmin se toistuu. Viimeksi sama kaava nähtiin jälleen Ylen Aamu-tv:ssä.

Kukaan ei vakavasti kiistä, etteikö väite monissa tapauksissa pitäisi paikkansa. Ongelma on siinä, että siitä on tullut poliittinen refleksi: automaattinen vastaus lähes kaikkiin uudistuksiin. Kun sama argumentti esitetään riippumatta siitä, mistä päätöksestä kulloinkin on kyse, se lakkaa erottelemasta olennaista epäolennaisesta. Silloin se menettää analyysivoimansa ja alkaa muistuttaa laiskaa retoriikkaa.

Yhteiskunta ei kuitenkaan voi toimia niin, että kaikki investoinnit torjutaan vetoamalla lyhyen aikavälin haittoihin. Ilman panostuksia koulutukseen, tutkimukseen, infrastruktuuriin ja yritystoimintaan ei synny uusia työpaikkoja, vientituloja eikä talouskasvua. Ja ilman kasvua ei ole myöskään kestävää rahoituspohjaa hyvinvointivaltiolle, josta juuri pienituloiset, sairaat ja vanhukset ovat kaikkein riippuvaisimpia.

On totta, ettei talouskasvu hyödytä heikompiosaisia automaattisesti. Historiallinen kokemus antaa tälle epäilylle katetta: kasvu voi kasaantua harvoille, jos sen jakautumista ei ohjata. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että investointeja pitäisi vastustaa lähtökohtaisesti. Se tarkoittaa, että investointien sosiaaliset vaikutukset on tehtävä näkyviksi ja arvioitava rehellisesti. Olennaista on kysyä, miten hyödyt jakautuvat, millä aikataululla ja kuka kantaa riskin siirtymävaiheen aikana.

Ongelma syntyy silloin, kun vasemmisto asemoituu vain nykytilan puolustajaksi. Jos jokainen uudistus nähdään uhkana heikoimmille, vasemmiston ”nollasummapeli”-politiikasta – katoaa tulevaisuusperspektiivi. Pohjoismainen hyvinvointivaltio ei syntynyt kasvua vastustamalla, vaan valjastamalla talouskasvu yhteisiin päämääriin. Sama yhdistelmä olisi tarpeen nytkin.

Heikoimpien puolustaminen on välttämätöntä. Sairaat ja aidosti avun tarpeessa olevat on hoidettava. Mutta samalla niiden, joilla on siihen kyky, pitäisi voida ja myös joutua kantamaan enemmän vastuuta omasta elämästään. Vasemmiston politiikka lipsahtaa herkästi malliin, jossa kaikki pyritään tasaamaan alaspäin ja riippuvuus valtiosta kasvaa.

Jos heikoimpiin vetoamisesta tulee argumentti kaikkea muutosta vastaan, se kääntyy lopulta itseään vastaan. Ilman investointeja ei ole tulevaisuuden hyvinvointia – eikä myöskään niitä resursseja, joilla heikompiosaisia voidaan aidosti ja kestävästi suojella.

© Uusi Suomi