Dosentti Antti Kujalan teos Sotarosvojen paratiisi (Docendo 2026) on kylmäävää luettavaa. Se kertoo karua kieltä siitä, miten Neuvostoliiton sotilaat ryöstivät ja raiskasivat miehittämillään Saksan alueilla 1945-1949.

Samalla kun Kujala kertoo karmaisevin esimerkein neuvostoarmeijan rötöksistä, hän muistuttaa, että tavat eivät ole muuttuneet. Yhtäläisyyksiä Venäjän Ukrainassa tekemiin sotarikoksiin on helppo osoittaa.

Ukrainassa venäläisten ryöstely on ollut paikoin silmitöntä. Ja kun venäläiset sotilaat ampuivat siviilejä ja raiskasivat naisia Butšassa, Putin palkitsi sotarikoksia tehneen joukko-osaston kaartin kunnianimellä.

Puna-armeijan rötöksiä Kujala vyöryttää sellaisen määrän, ettei voi kuin pyöritellä päätään. Neuvostoupseerit lähettivät Saksasta 100 000 rautatievaunullista tavaraa itselleen: muun muassa 459 000 radiota ja 60 000 pianoa, arvotaidetta, ylellisiä huonekaluja, vanhaa posliinia, kultaa…

Suurimman aarteen äärelle pääsi kenraalieversti Ivan Serov, joka oli paitsi marsalkka Grigori Žukovin Saksan hallinnon varamies myös salaisen poliisin NKVD:n Saksan päällikkö.

Serov löysi juuri vallatusta Berliinistä Saksan valtakunnanpankin holvin, jossa oli säkkikaupalla valtakunnanmarkkoja, neuvostoruplia, kultaharkkoja, hopeaa, jalokiviä ja muuta kallisarvoista omaisuutta.

Serov odotti kymmenen päivää ennen kuin ilmoitti isännälleen, sisäministeri Lavrenti Berijalle Moskovaan, että oli löytänyt ja takavarikoinut 2389 kiloa kultaa, 12 tonnia hopearahoja ja suuren määrän seteleitä.

Aarteet oli luovutettava neuvostoviranomaisille, mutta Serov ja muut NKVD-miehet ehtivät sitä ennen täyttää omat taskunsa. Saksan varakkuus pani venäläisten päät pyörälle ja teki heistä varkaita.

Serov toimi myös marsalkka Žukovin hovihankkijana. Žukov lähetti Saksasta Neuvostoliittoon esimerkiksi yli 20 autoa ja myi niitä. Moskovan asuntojaan hän sisusti ylellisillä huonekaluilla ja arvotauluilla.

Oma lukunsa ovat raiskaukset, joista Kujala kertoo yksityiskohtaisin esimerkein. En suosittele herkkätunteisille. Monet ajattelivat Stalinin tavoin, että sotilaat olivat ansainneet nautintonsa.

Kun Jugoslavian kommunistijohtaja Milovan Djilas arvosteli venäläisiä raiskauksista, Stalin ripitti häntä: ”Eikö hän voi ymmärtää, että sotilas, joka on taivaltanut tuhansia kilometrejä veren ja tulen keskellä, saa huvitella naisen kanssa tai anastaa pikku matkamuiston.”

Raiskaajia ei tuomittu, mutta majuri Lev Kopelev, joka vaati naisten suojelemista raiskauksilta, sai 10 vuoden vankeustuomion. Kenraalitason upseeri kysyi: ”Kuka heitä raiskaa? Hehän pyytävät sitä, ja te säälitte heitä.”

Majuri Kopelev erotettiin kommunistisesta puolueesta, koska hän oli osoittanut ”porvarillista humanismia” puolustaessaan saksalaista siviiliväestöä.

Kujala vertailee eri yhteyksissä Putinin Venäjää ja Stalinin Neuvostoliittoa. Ainakin yhdessä asiassa vaaka kallistuu Neuvostoliiton hyväksi. Korruptio Neuvostoliitossa oli paljon vaatimattomampaa kuin nyky-Venäjällä:

”Neuvostoliiton isokenkäiset eivät siirtäneet miljardimäärin korruptiolla hankittua varallisuutta ulkomaisiin veroparatiiseihin eivätkä ostaneet kerskakalliita kiinteistöjä Lontoosta tai Välimeren maista.”

Sotarosvojen paratiisi on inhorealistinen kertomus siitä, millainen ahne paskiainen ihminen voi pahimmillaan olla.

Stalin ennen ja Putin nyt ovat mahdollistaneet sotarikokset. Molemmat ovat pitäneet armeijan kunniaa tärkeämpänä kuin rikollisten rankaisemista.

Tärkeintä on ollut se, että kiiltokuva urheasta armeijasta säilyy eikä sen kunniaa tahrata puhumalla sotilaiden tekemistä rikoksista.

© Uusi Suomi