Kolumni|On vaikea joutua myöntämään, että fanittamisen kohde ei ehkä olekaan jumalhahmo vaan ihminen. David Bowien elämässä oli särö.

Kirjoittaja on HS:n ulkomaantoimittaja.

Fanittaminen on elämän­ilo, joka suo mahdollisuuden irtautua todellisuudesta vailla säröjä. Ainakin pää­sääntöisesti.

Olen fanittanut David Bowieta 14-vuotiaasta asti. Kuuntelin Ziggyä ja marsilaisia hämä­häkkejä espoolaisen koulu­pojan perä­kammarissa, vinyyliltä tietysti.

Bowien (1947–2016) kuolemasta tulee kohta kuluneeksi vuosi­kymmen. Kuolon­uutinen kouraisi syvältä.

Miljoonien muiden tavoin olin oppinut Bowielta, että ihminen voi alati muuntautua ja olla mitä vain.

Joku lausui vuonna 2016, että Bowie oli universumin koossapitävä liima. Olen samaa mieltä. Ei tee mieli edes ajatella, mikä kaikki maailmassa on mennyt pieleen hänen jälkeensä.

Emme olleet Bowien kanssa varsinaisesti läheisiä, vaikka Ruisrockissa kesällä 1997 olinkin vain noin 20........

© Helsingin Sanomat