Universaali Elga Sesemann

Viipurin evakko käsitteli taiteessaan sodan ja menetyksen kokemusta. Taidehistorian unohtama tekijä on ajankohtaisempi kuin koskaan.

Kun Ateneumin intendentti Anu Utriainen alkoi tutkia Elga Sesemannin taidetta, hän oli varma, että keskittyisi 1940-lukuun.

Kirjoittaessaan Sesemannin elämäkertaa hän huomasi, että kiinnostuikin ”kaikkein eniten” evakkouden ja yksinäisyyden teemasta. Tutkimustyö sai myös henkilökohtaisen tason.

Jatkosota oli ajanut Sesemannin perheen evakkomatkalle Viipurista Suomeen, kun Elga oli 17. Utriainen itse on suomalaisen viipurilaissuvun evakon jälkeläinen. Sesemannin vaiheiden selvittäminen sai taidehistorioitsijassa aikaan vahvan irrallisuuden kokemuksen, jonka Karjalan menetys oli tuonut myös hänen suvulleen.

”Kokemuksen siitä, ettei oikein löydy paikkaa, vaikka se on monella tavalla löytynytkin. Sesemann ei väistellyt tätä menetystä vaan käsitteli näitä vaikeita tunteita taiteessaan koko elämänsä.”

Tutkimustyön pohjalta syntyi ensimmäinen Sesemannin (1922–2007) taiteelle omistettu museonäyttely. Se levittäytyy Ateneumin taidemuseossa kolmeen näyttelysaliin.

Ensimmäisessä on varhaista 1940-luvun tuotantoa. Autioita katunäkymiä, sodan jälkeistä mielenmaisemaa – ja omakuvia, joita Sesemann teki valtavasti. Psykologisesti virittyneet palettiveitsellä maalatut teokset syntyivät Helsingissä vuosina 1943–1950.

Omakuvat........

© Suomen Kuvalehti