Tragedia Utön edustalla

Panssarilaiva Ilmarisen murhenäytelmä kertoo Suomen ja Saksan jännitteisistä suhteista jatkosodan aikana.

Teksti on julkaistu ensi kertaa Kanavassa 6/2026.

Käsittelin Ilmarisen tuhoa tammikuussa ilmestyneessä tutkimuksessani Ilmarinen 1941. Operaatio Nordwind ja Suomi (SKS). Tässä artikkelissa tarkastelen Ilmarisen kohtaloa Suomen erillissotateesin näkökulmasta.

Suomen poliittinen johto korosti jatkosodan aikana, että Suomella oli sodassa omat Saksasta irralliset päämääränsä. Näin pyrittiin vaalimaan kotirintaman yhtenäisyyttä ja säilyttämään edes jonkinlaiset suhteet johtaviin länsivaltoihin, Yhdysvaltoihin ja Isoon-Britanniaan.

Mitä pidemmälle sota eteni, sitä enemmän Suomi pyrki ottamaan etäisyyttä Saksaan ja Saksa sitomaan maamme yhä tiukemmin itseensä. Nämä pyrkimykset tiivistyivät kesäkuussa 1944, kun presidentti Risto Ryti pakotettiin lähettämään Hitlerille kirje, jossa hän vakuutti, ettei Suomi tee hänen johdollaan erillisrauhaa.

Presidentin vaihduttua Rytistä Mannerheimiin Suomi vetäytyi sopimuksesta syyskuun alussa 1944 ja solmi välirauhan Neuvostoliiton kanssa.

Suomen ja Saksan sodanaikaisia suhteita on tutkittu runsaasti. Siinä missä saksalaiset kävivät Lapista parinsadantuhannen miehen vahvuisella armeijakunnalla sotaan Neuvostoliittoa vastaan, Suomi oli pidättyväinen lähettämään joukkojaan Saksan itärintamalle.

Tunnetuimman poikkeuksen tästä muodostaa runsaan tuhannen miehen vahvuinen SS-vapaaehtoispataljoona, joka taisteli Saksan asepuvuissa itärintamalla.

Neuvostoliiton kanssa syksyllä 1939 Molotov–Ribbentrop-sopimuksen solmineen Saksan talvisodassa Suomea kohtaan omaksuma välinpitämätön asenne oli monelle suomalaiselle valtava pettymys. Tästä huolimatta suhteiden lähentyminen välirauhan aikana otettiin Suomessa vastaan enimmäkseen tyytyväisinä.

Siinä missä talvisota taisteltiin yksin, jatkosodassa Suomen merivoimat teki läheistä yhteistyötä Saksan laivaston kanssa. Koska neuvostolaivasto oli sodan alussa Itämerellä lukumäärältään ylivoimainen, suomalaiset ja saksalaiset pyrkivät eristämään sen miinoin tukikohtiinsa, kunnes ne vallattaisiin maitse.

Strateginen tilanne Suomenlahdella muuttui elokuun lopussa 1941, kun Neuvostoliitto joutui evakuoimaan tukikohtansa Tallinnassa.

Tallinnasta lähtenyt saattue kärsi Jumindan miinasulussa valtavia menetyksiä, mutta pystyi myös siirtämään merkittävän määrän joukkoja vahvistamaan Leningradin puolustusta. Nykyisen käsityksen mukaan hieman yli puolet Jumindan miinoista oli laskettu Suomen laivaston aluksista. Suomen osuutta neuvostolaivaston kaikkien aikojen suurimman menetyksen aiheuttajana ei mielellään yya-vuosina näkyvästi muisteltu.

Ilmarisen peräosassa tapahtui voimakas räjähdys, ja alus upposi seitsemässä minuutissa.

Ilmarisen peräosassa tapahtui voimakas räjähdys, ja alus upposi seitsemässä minuutissa.

Manner-Viron valtauksen jälkeen saksalaisten päätavoitteeksi Itämerellä tuli Neuvostoliiton käsiin jääneiden Hiidenmaan ja Saarenmaan haltuunotto.

Läntisiä meriyhteyksiä vahvistanut operaatio Beowulf oli myös Suomen etujen mukainen. Koska Saksan laivaston kyky tehdä isompia maihinnousuoperaatioita oli tunnetusti heikko, saarten puolustajia pyrittiin harhauttamaan kolmella valemaihinnousulla.

Saksalaisten ensimmäinen toive oli suomalaissaksalaisen harhautusosaston lähettäminen sekä Saarenmaan että Hiidenmaan rannikolle. Sen he totesivat pian mahdottomaksi, minkä jälkeen he esittivät, että yhteinen harhautusmaihinnousu tehtäisiin Hiidenmaan länsikärkeen Ristnan majakan ympäristöön.

Suomalaiset eivät kuitenkaan suostuneet lähettämään........

© Suomen Kuvalehti