Loppukesällä kymmenettuhannet marokkolaiset yrittivät epätoivoisesti päästä Eurooppaan. Miksi he lähtivät?

Heinäkuun lopussa tutkija Marko Juntunen seurasi uutisia Ceutasta ja ajatteli samaa kuin monta kertaa ennenkin. Missä oli kokonaiskuva?

Yhtäkkiä kymmeniätuhansia marokkolaisia oli pyrkinyt Espanjan hallitsemaan kaupunkiin Marokon pohjoisosassa. Yli sata nuorta oli kuollut matkalla, osa hukkumalla, osa kiivetessään raja-aitojen yli. Mutta Euroopassa keskusteltiin vain rajapolitiikasta.

Pääministerit vaativat rajojen vahvistamista, riitelivät Espanjan siirtolaispolitiikasta ja lupasivat estää ”ihmissalakuljettajia horjuttamasta unionin ulkorajojen koskemattomuutta”.

Eikö kellään ollut tarvetta ymmärtää, mitä marokkolaisessa yhteiskunnassa tapahtui, että tällainen oli mahdollista, Juntunen mietti.

Ceutaan lensi toimittajia, mutta he viettivät paikalla vain pari päivää ja haastattelivat rajan ylittäneitä marokkolaisia ilman yhteistä kieltä. Kukaan ei kysynyt: monettako kertaa yrität rajan yli? Miten olet elänyt elämäsi? Missä siskosi tai veljesi on? Millaista teillä on kotona?

”Kaikki se jäi. Kaikki se jää aina.”

Sinänsä Ceutan tapaus ei ollut Juntusesta mitenkään yllättävä. Hän on Lähi-idän tutkimuksen yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa, ja tutkinut pitkään Marokkoa ja siirtolaisuutta. Ihmisiä lähtee Välimerelle koko ajan, varsinkin kesällä. Nyt vain mittaluokka hämmensi, yli seitsemänkymmentä­tuhatta ihmistä yhdellä kertaa.

Juntunen soitteli tutuille marokkolaisille tutkijoille ja toimittajille ja luki paikallisia verkkokeskusteluja, analyysejä ja Facebookin siirtolaisuusryhmien kommentteja. Hän kiinnitti huomiota siihen, että Marokossa kukaan ei puhunut trolleista tai ulkopuolisesta vaikuttamisesta.

Sellaisesta löytyi kyllä viitteitä. Mahdollisesti Venäjällä toimivat tilit olivat levittäneet valetta, jonka mukaan Ceutaan saisi jäädä, jos sinne onnistuisi pääsemään.

Marokkolaisesta näkökulmasta valeuutisten sisältö ei kuitenkaan ollut olennainen. Oli itsestään selvää, että ihmiset olivat koko ajan lähtövalmiudessa. Erilaisia valheita levisi verkossa kaiken aikaa, periaatteessa melkein mikä tahansa olisi saattanut käynnistää samanlaisen reaktion.

Tilannetta ei voinut ymmärtää, jos ei ymmärtänyt pidempiä kehityskulkuja.

Larache ei ollut turistikaupunki kuten Tanger tai Tétouan, mutta se oli täynnä kahviloita. Niissä Marko Juntunen istui vuonna 1998 tekemässä väitöskirjaansa.

Kahviloita saattoi nähdä kaikkialla Espanjan siirtomaa-aikana rakennetussa keskustassa. Teehuoneita, terasseja, lisää kahviloita – aivan liikaa kahviloita sen kokoisessa kaupungissa.

Mutta ne olivat täynnä ihmisiä. Virkamiehiä klubitakeissa ja värikkäissä solmioissa, lähikylien miehiä raskaissa villakaavuissa, nuoria miehiä farkuissa ja pänttääviä lukiolaisia vihkojensa ylle kumartuneina.

Juntunen oli saapunut Marokkoon ensimmäisen kerran seitsemän vuotta aiemmin, samana vuonna 1991, kun Espanja oli ottanut käyttöön viisumipakon marokkolaisille maahantulijoille. Sitä ennen marokkolaiset nuoret olivat voineet vain mennä rajan yli, käydä kausitöissä Andalusian maatiloilla ja palata syksyllä kotiin rahoineen.

Nyt lehdissä oli alettu kirjoittaa puisilla avoveneillä hukkuneista nuorista. 1990-luvun mittaan Larachen kaupunkia ja koko ympäröivää provinssia oli alettu kutsua Marokossa ihmissalakuljettajien maaksi.

Vielä tuohon aikaan kaupungissa oli isoja aaltopeltislummeja. Larachen väkiluku oli kasvanut niin nopeasti, ettei kaikille yksinkertaisesti riittänyt asuntoja.

Samaan aikaan teollisuutta oli lähtenyt, 2 700 työpaikkaa oli kadonnut, ja työttömiä oli valtavasti. 40 prosenttia kaupungin asukkaista, yliopistotutkinnon suorittaneista 72 prosenttia, oli vailla työtä.

Epävirallisesti heitä työllisti kuitenkin uusi, harmaa taloudenala. Sillä työskenteli väärennettyjen passien, viisumien ja työlupien kauppaajia, tulkkeja ja kääntäjiä, salakuljettajia ja lukematon määrä välikäsiä.

Tätä Juntunen tutki, salakuljettajien ja siirtolaisten maailmaa.

Hän jutteli miesten kanssa satoja tunteja. Pääasiassa he olivat miehiä, sillä väitöskirjassa käsiteltiin miesten välisiä suhteita ja maskuliinisuuden muotoja alueella, josta siirtolaisia lähti runsaasti Eurooppaan. Ja vaikka naisiakin lähti, suurin osa siirtolaisista oli miehiä.

He kertoivat Juntuselle onnistuneista ja epäonnistuneista yrityksistään Välimeren yli.

Oli kiehtovaa, mihin kaikkeen rajan sulkeutuminen oli vaikuttanut. Se oli synnyttänyt kokonaan uudenlaisen kansanperinteen, uuden maailman, jossa eteneminen vaati jatkuvaa ”järkkäilyä”.

Kaikki Marokossa vaati ylipäätään järkkäilyä. Työpaikan saaminen, ajokortin uusiminen, säällinen elämä – mikään ei onnistunut ilman rahaa ja suhteita.

Jos esimerkiksi halusi saada viisumin,........

© Suomen Kuvalehti