1980-luvulla juhlittiin ja myytiin taidetta. Mitään sellaista ei ole koettu ennen eikä sen jälkeen. Mitä galleristi Krista Mikkola toisi tuosta ajasta takaisin?

Kahdeksankymmentäluvulla Galleria Krista Mikkolassa haisi rööki. Mikkola soitti päivän aikana nelisenkymmentä puhelua, ja jokaista puhelua kohden kärysi tupakka. Savuke sauhusi yölläkin, tietenkin, koska silloin bailattiin. Useampi toppa vuorokaudessa, hän muistelee.

Tänään ravintola Kosmoksen ilma on puhtoinen kuin kuntosalilla. On lounasaika. Vain muutamassa pöydässä istuu väkeä. Nuoret, kauniit ja kiinnostavat ihmiset ovat tipotiessään. Heistä on tullut vanhoja.

”Ja niin moni on jo kuollut”, Krista Mikkola sanoo.

1980-luvulla Mikkola pyöritti yhtä kaupungin eturivin galle­rioista. Hän koki kuvataidemarkkinoiden buumin, sen nousun ja rysähdyksen.

Aivan aluksi hän haluaa mainita opiskelukavereita, jotka ovat olleet hänelle tärkeitä: Ateneumin entinen johtaja Maria Sakari, taidehistorioitsija Riikka Stewen, emerita Laura Kolbe… niin nimiä kuin tapahtumiakin vilisee myöhemminkin hänen puheessaan, kuten myös Lamppu Laamasen kirjoittamissa uunituoreissa muistelmissa Madame Krista Mikkola (Johnny Kniga, 2026).

Hän puhuu paljon, ja kuulija menee helposti pyörryksiin.

Mikkola on suomalaisen nykytaiteen pr-nainen henkeen ja vereen, yhä edelleen, 70-vuotiaana.

Mutta nyt on tarkoitus kuulla, mitä hänelle 1980-luvulla tapahtui.

Galleria Krista Mikkolan ensimmäisiä avajaisia vietettiin Helsingin Uudenmaankadulla syyskuussa 1984. Vieraita oli parituhatta, ja sisään jonotettiin. Esillä oli Leena Luostarisen, Marika Mäkelän ja Silja Rantasen teoksia. Timo Kojo ja Jim Pembroke musisoivat. Mikkola tunsi muusikkoja ex-miehensä Riki Sorsan kautta. He olivat eronneet pari vuotta aiemmin.

Kaikki teokset myytiin. Taiteilijat edustivat uutta naismaalareiden sukupolvea, joka teki 1980-luvulla näyttävän läpimurron.

Jotakin ihan uutta oli alkanut kuplia suomalaisessa kuvataiteessa. Vakava, luonnon tunnoista ammentava suomalaistaide alkoi saada rinnalleen aiempaa leikkisämpää ja ironisempaa kuvastoa. Performanssitaiteen ryhmät keräsivät yleisöä.

Edellisvuoden ARS 83 Ateneumissa oli räjäyttänyt potin. Nykytaiteen näyttelyssä oli ollut esillä muun muassa Wolfgang Laibin fosforihohtoinen siitepölymatto. Tällaistakin taide saattoi olla, suomalaiset oivalsivat.

Heippa, metsot ja Kolin maisemat, tervetuloa nykytaide!

”Tuossa pöydässä me istuimme”, Mikkola sanoo ja osoittaa pöytää suuren peilin alla. ”Ja tuossa”, hän jatkaa ja osoittaa viereistä ikkunapöytää. Kosmoksen sijaan hänen kantiksensa oli kuitenkin Kultainen Härkä Uudenmaankadulla, samalla kadulla kuin Mikkolan galleriakin. Siellä kävi nuoria, paljon esimerkiksi Svenska Teaternin näyttelijöitä, mutta kyllä Kosmoksessakin vanhemman kulttuuriväen kanssa tuli vietettyä aikaa. Kulttuuriravintolaan kokoonnuttiin keskustelemaan ja, no, ryyppäämään.

Kerran hän, Marika Mäkelä ja Leena Luostarinen saivat huppelissa päähänsä lähteä siltä istumalta Kosmoksesta shoppailemaan Pariisiin. Mikkola rakasti muotia ja osti Pariisin-reissuillaan yleensä Giorgio Armania, Jil Sanderia ja Gérard Darelia. Lentäminen oli kallista, ei koko kansan huvia, kuten nykyään.

Mikkola kuitenkin vakuuttaa, että he tekivät paljon ”raakaa duunia”. Juhliminenkin oli verkostoitumista, vaikka koko sanaa ei vielä 1980-luvulla käytetty. Suomessa ei ollut nykytaiteen museota, ei valtion tukemaa vientiorganisaatiota eikä oikein kiinnostustakaan viedä taidetta ulkomaille.

Galleristina Krista Mikkola toi ulkomaista taidetta Suomeen ja vei edustamiaan suomalaistaiteilijoita maailmalle. Erityisesti hän sai keräilijöitä Ruotsista. Hän reissasi Tukholmassa ja Malmössä, mutta myös Pariisissa, Kööpenhaminassa, New Yorkissa.

”Silloin pidettiin passit koko ajan mukana. Ja minulla oli ihana matkatoimisto, jonne oli helppo soittaa, että nyt tarvitaan liput sinne ja tänne.”

Kun oli viettänyt kolme kuukautta Suomessa, oli pakko lähteä ulos ja saada happea.

Taiteilija Marika Mäkelä selittää puhelimitse, että ”ulos lähteminen” tarkoitti 1980-luvulla hänen ystäväpiirissään ulkomaanmatkaa, joka antoi vaikutteita taiteen tekemiseen.

Spontaani lento Pariisiin kollegojen ja galleristi Mikkolan kanssa merkitsi irtiottoa kunnollisuuden normista. ”Se oli vastalausetta sille ja paikoillaan olemiselle.”

Mikkola ja osa taiteilijoista näkyivät julkisuudessa, myös iltapäivälehdissä ja naistenlehdissä, mikä ei miellyttänyt kaikkia mutta toi uutta yleisöä. Mielikuva taiteesta erakkomaisena ja ilottomana ammattina murtui.

”Taiteilijan ei enää tarvinnut olla ateljeessaan nyhjäävä yksilö, joka ehkä kuolemansa jälkeen saattaa saada työlleen arvostusta.”

Mäkelä pitää Krista Mikkolaa aikaansaavana toimijana, jolla oli kansainvälisen verkostoitumisen taidot ja vankka kotimaisen kentän tuntemus. Taiteilija luonnehtii Mikkolan galleriaa sanalla zeitgeist: siellä pääsi mukaan 1980-luvun henkeen.

Siihen asti taidekenttä oli ollut hyvin miehinen, mutta nyt muun muassa Mäkelä, Luostarinen, Marjatta Tapiola, Silja Rantanen ja Mari Rantanen uudistivat maalaustaidetta. Krista Mikkola työskenteli heidän kanssaan.

”Hänen galleriansa perustaminen oli hyvin tärkeää sinä aikana”, Mäkelä sanoo. ”Ei meillä ollut........

© Suomen Kuvalehti