Broileri on Suomen yleisin lintu. Mitä muuta siitä oikeastaan tietää kuin reseptejä?

Helinä Ääri on monesti miettinyt, voisiko ottaa broilerin.

Ääri on kolmekymppinen pienkanalan omistaja Maskusta. Hänen pihassaan merenrannassa elää neljä kukkoa ja kaksi kanaa. Kukot ovat valkoisenkirjavia ja seurallisia, ja koska niitä on monta, ne kiekuvat usein.

Ääri päästää ne kanalasta ulos vasta aamuyhdeksältä.

Punaruskean kukon, Kapteenin, hän etsii syliinsä monta kertaa päivässä ja panee sille kosteuttavia silmätippoja. Kukolla on kai synnynnäinen kuivasilmäisyys.

Sekarotuiset kanat tulivat Maskuun kaksi vuotta sitten. Pohjoissuomalainen kotikanala ilmoitti lopettavansa, ja sieltä Ääri sai ne. Samalla tavalla hän on hankkinut kaikki lintunsa, ”pitoon tai pataan” -tyyppisellä ilmoituksella.

Voisiko hän ottaa myös broilereita? Kun kerran on äidin kanssa rakennettu kanala ja kuusikymmentä neliötä katettua ulkotarhaa.

Ei se helppoa olisi. Ääri ei tiedä yhtään pihamaata, jossa tepastelisivat broilerit.

Broilereita kasvaa Suomessa valtavat määrät. Joka vuosi niitä syntyy – ja kuolee – lähes 85 miljoonaa kappaletta. Broileri on Suomen yleisin lintu.

Mutta mitä siitä oikeastaan tietää – muuta kuin reseptejä? Tietääkö, kuinka vanhaksi se elää tai mitä se oppii? Nukkuuko se orrella toinen aivopuolisko valppaana niin kuin kana? Onko se ylipäätään kana vai jo aivan toinen eläin?

Tavallaan broileri on kaikkialla ja ei missään, kuten Ääri sanoo. Harva suomalainen näkee sitä elävänä, mutta hyvin moni syö. Jos tasan jaetaan, jokainen kansalainen nielee noin 29 kiloa broileria vuodessa, kertoo Maa- ja metsätaloustuottajain keskusliiton tilasto. Se on enemmän kuin mitään muuta lihaa.

Ääri tietää broilereista paljon, koska on vastikään kirjoittanut tutkijakollega Tiina Ollilan kanssa tietokirjan. Ääri on tehnyt broilerista väitöskirjansakin: Lihateollisuuden kanat suomenkielisessä proosassa ja sarjakuvassa. Hän on taustaltaan kirjallisuudentutkija.

Miten hän voisi saada pihaansa broilereita?

Maatalousnäyttelystä saatettaisiin periaatteessa tarjota tipuja, jos ne olisivat olleet siellä esillä. Tuotantotilalle tällaisia lintuja ei vietäisi, koska eläintautien riski olisi liian suuri.

Muuta tapaa Ääri ei oikein keksi. Broilerinpito ei ole pienkasvattajien toimintaa. Keskimäärin suomalaisella tilalla on 80 000 lintua, suurin tila Satakunnassa voi pitää yli 400 000:ta lintua.

Sitä paitsi kasvattajat ovat yleensä sopimustuottajia. Se tarkoittaa sitä, että suuret lihatalot, kuten Atria tai HK Foods, ohjaavat koko ketjua. Hautomoyritys toimittaa poikaset, ja lihatalo hakee linnut pois, kun ne ovat valmiita teurastettaviksi.

Broilereiden vanhemmat taas tulevat aina ulkomailta. Ääri ja Ollila tutustuivat vaiheisiin, kun kirjoittivat kirjaansa. Karkeasti ottaen se menee näin:

Emobroilerit ja siitoskukot rahdataan Suomeen päivän ikäisinä, keltaisina untuvikkoina. Yleensä ne tuodaan Ruotsista, sillä siellä on Aviagen-nimisen jalostusyrityksen pohjoismainen haara. Broilereiden vanhempia myy vain muutama suuryritys maailmassa. Brittiläistaustainen Aviagen, samaan konserniin kuuluva Hubbard ja yhdysvaltalainen Cobb-Vantress.

Käytännössä siis kaikki maailman broilerit tulevat kolmen yrityksen siitoslinnuista. Yrityksiltä on turha kysyä, miten linnut on tarkalleen ottaen jalostettu. Perimät ovat arvokkaita liikesalaisuuksia.

Kun untuvikot sitten on laivattu tänne, ne kuljetetaan erillisille emotiloille. Kasvatetaan sukukypsiksi ja pannaan kukot asialle. Emot munivat munat, mutta eivät koskaan näe, mitä niistä kuoriutuu. Munat kerätään pois ja viedään hautomakoneisiin. Ja kun tiput ovat maailmassa, ne lastataan samana päivänä laatikoihin ja ajetaan lihatiloille kasvamaan.

Siitä alkaa syöttökanan taival.

Niin, jos Helinä Äären pihakanalaan tarjottaisiin muutama tipu, ottaisiko hän?

Ennen 1950-lukua Suomessa ei tunnettu koko broileria. Edes sellaista sanaa ei ollut olemassa.

Oli vain kukkoja ja vanhoja kanoja, jotka munivat ja jotka sen jälkeen tapettiin ruoaksi. Ei tosin merkkipäivien ruoaksi. Lihaa pidettiin sitkeänä ja kuivana, turhan työläänä laittaa.

Amerikassa syötiin erilaista kanaa. Maissilla ja soijalla ruokittua mureaa kananpoikaa, joka teurastettiin nuorena. Sitä ei tarvinnut hauduttaa tuntikausia padassa, sen kun paistoi vaivattomasti grillissä.

Kerrotaan, että ensimmäiset........

© Suomen Kuvalehti