Ukrainan sota ja Nato-jäsenyys saivat aikaan mediaryntäyksen Suomeen. Ulkomaiset toimittajat ovat jo neljän vuoden ajan käyneet tekemässä saman kierroksen ja kertomassa saman tarinan.

Siellä se töröttää. Suomen merkittävin nähtävyys.  Helmikuun viimeinen lumipyry on niin sakea, että noin sadan metrin päässä olevan aidan näkee vain siristämällä. Sittenkään ei ole varma, kuinka korkea se on. 

Kaakkois-Suomen rajavartioston apulaiskomentaja Antti Virta viittoilee toimittajajoukolle. ”Baarbwaijer.” Päällä on piikkilankaa, siksi aitoja näyttää tällä kelillä olevan kaksi. 

Kolme ulkomaista toimittajaa ja kuvaaja kuikuilevat harmauteen. 

Tässä, Virolahden Kurkelassa, Suomen ja Venäjän raja on kapeimmillaan. Jos odotti näyttävää sotilasaluetta, joutuu pettymään. 

Peltotien päässä nököttää pieni yksinäinen työmaaeste, jossa lukee rajavyöhyke. Toinen kyltti varoittaa kameravalvonnasta.  

Ympärillä on pelkkää valkoista aukeaa ja yksi punamullan värinen maalaistalo. Monet toimittajat ovat pyrkineet asukkaan kanssa puheisiin, onhan talo, hyvänen aika, lähes Venäjällä, mutta asukas ei ole ollut kovin myötämielinen. Jos antaisi yhden haastattelun, käyntejä ei saisi loppumaan. 

Samasta syystä toimittajia ei viedä raja-aidalle saakka. Puolalainen ja saksalainen harmistuvat. Mutta jos veisi yhden, pitäisi viedä kaikki. 

Tunkua totisesti olisi. Siitä lähtien, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, Suomessa on käynyt satapäin kansainvälisen median edustajia. Monet tulevat jo toista tai kolmatta kertaa.

Reportaasit ovat yllättävän samanlaisia. Kaikki haluavat käydä samoissa paikoissa, puhua samoille ihmisille ja ottaa samat kuvat. Käydään tekemässä sama juttu uudelleen ja uudelleen.

Usein se alkaa rajalta.

Nyt mediasirkus on mennyt niin pitkälle, että tulee jo toimittaja tekemään juttua toimittajista. 

Ensin on seisottu tunnin verran Vaalimaan suljetun rajanylitysaseman edessä. Pipojen päälle on ehtinyt sataa muhkea lumikinos. Slovenialainen on lenkkareissa, muttei valita kertaakaan.

Rajan tarjoamat toimittajakierrokset ovat nykyään tällaisia kaksiosaisia: aluksi aukeamattomat puomit ja sitten mahdollisuus sanoa, että on ”nähnyt” raja-aidan. 

Kerran tai pari vuodessa järjestetään erillinen mediapäivä, jolloin aitakatselmus on kattavampi. Viime vuonna päivään osallistui kolmisenkymmentä toimittajaa seitsemästä eri maasta.

Apulaiskomentaja Virta selittää, ettei Suomea toistaiseksi uhkaa mikään, vaan tarkoitus on varautua kaikkiin mahdollisiin uhkiin. Raja-aita rakennetaan ennen kuin mitään on varsinaisesti ehtinyt tapahtua.

Virta on luotsannut toimittajakierroksia vasta vuoden verran, mutta ehtinyt antaa haastatteluita jo parinkymmenen eri maan medialle. Hän osaa repliikkinsä ulkoa. Ulkomaiset toimittajat haluavat kuulla juuri varautumisesta, sillä he ovat lukeneet muista ulkomaisista medioista, että Suomi on varautumisen mallimaa. 

Kaakkois-Suomen esikunnassa panostetaan erityisesti Saksan ja Ranskan päämedioiden vierailuihin, sillä niihin halutaan ”syöttää viestejä”, Virta sanoo. Selittää, millaista EU:n ulkorajoilla oikeasti on. Silloin haravoidaan etukäteen, millaisista asioista maissa on keskusteltu ja onko esimerkiksi vastustettu jotakin tiettyä asiaa.

Osa toimittajista tulee valmistautuneempina, osa vähemmän. Kerran japanilaisille piti näyttää kartasta rajan sijainti, vaikka he olivat käytännössä seisoneet sen päällä. 

Yleisin kysymys: Pelottaako? 

Tällä kertaa toimittajajoukko on erityisen kiinnostunut siirtolaisten tilanteesta. Kysymykset ovat tiukempia ja asiantuntevampia kuin yleensä. 

Miksi te puhutte maahanmuuttajista aseina? Jos he ovat aseita, mitä he tuhoavat? Onko teillä jotain tietoa siitä, että rajan takana on........

© Suomen Kuvalehti