Miten Suomen kansa selviää, jos sotaa ei tulekaan?

Entä jos sotaa ei tulekaan?

Kysymys on pyörinyt mielessäni viikkoja. Se osoittaa hämärään, jossa ei ole vastausta.

Sillä vaikkei odotus pääty sodan puhkeamiseen, ei voi sanoa, ettei mitään tapahtunut. Ei ala uusi aikakausi. Ei tule helpotusta. Huonona kakkosvaihtoehtona odotamme Putinin kuolemaa ja Venäjän uudelleensyntymää. Odotamme myös, ettei Amerikkaa enää johda sketsihahmo, jossa yhdistyvät täydellinen tietämättömyys ja kaikki ne luonteenpiirteet, joita on ikiajoista asti pidetty halveksittavimpina.

Mutta ei ongelma ole johtajissa. Diktaattorit eivät ole pelkkiä tulppia, jotka estävät vapautta lainehtimista ympäriinsä, vaan myös kansan tahdon kasvaimia. Kansat ovat päästään vialla, eikä Suomen kansa ole muita terveempi. Sanon tämän vastentahtoisesti. Niin vaikea on älyllisesti hyväksyä ajatusta, että kansalla olisi ”pää”. Tai että edes mitään kansaa on.

Vain sota voisi katkaista aikakautemme tuskan. Entä jos tämä onkin onnettomuutemme ydin?

Viime vuosisadan kirjallisuuden lukemattomista sotakuvauksista traagisin ja tärkein on Stefan Zweigin muistelu vuonna 1914 alkaneen suursodan........

© Suomen Kuvalehti