”Toisen tunteita tai reaktioita ei välttämättä voi ymmärtää, mutta aina voi antaa tilaa toisen kokemukselle”, Juulia Nevala kirjoittaa.

Kuvitellaanpa tilanne: huomaat kadulla kävelevän ihmisen liukastuvan ja kaatuvan pahasti. Ensimmäinen reaktio on yleensä kysyä, onko kaikki hyvin. Voinko auttaa jotenkin?

Miksi sitten, kun on kyse näkymättömästä kivusta – surusta, järkytyksestä tai henkisestä romahduksesta – reaktiomme ei olekaan aina yhtä myötätuntoinen? Miksi alamme arvioida, onko henkinen kompurointi tarpeeksi ”vakavaa”, että se oikeuttaa pysähtymään?

Tämä kysymys pyöri mielessäni luettuani Virpi Adamssonin kolumnin ”Onko suru lemmikin kuolemasta kyllin suuri syy olla pois töistä?” (SK 13.1.). Aihe polarisoi mielipiteitä niin kolumnin kommenttikentässä kuin sosiaalisessa mediassa. Osa vaati ymmärrystä, toiset kehottivat ”kasaamaan itsensä”.

Ongelma ei ole mielestäni siinä, saako lemmikin kuolemasta........

© Satakunnan Kansa