Palmen murha avasi ikkunan kylmään

Kolumni|Ruotsin entisen pääministerin Olof Palmen murha horjutti turvallisuudentunnetta Suomessakin. Lisää iskuja on sen jälkeen tullut läheltä ja kaukaa.

Kirjoittaja on pääkirjoitus- ja mielipidetoimituksen esihenkilö.

Tärkeimmät asiat muistaa koko keholla. Olof Palmen murha 40 vuotta sitten on minulle sellainen asia. Kun heräsin opiskelija­boksissani puhelin­soittoon aikaisin lauantai­aamuna ja kuulin, mitä Tukholman kadulla oli edellis­yönä tapahtunut, tuntui kuin minuun olisi virrannut jotain kylmää. Eihän sellaista voinut tapahtua, ei omassa turvallisessa Pohjolassani.

Tällaista pahuuden puistatusta kuvataan hyvin J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -kirjassa, jossa Mustat ratsastajat saavat hobitti Frodon palelemaan kauhusta.

Tolkienin sukupolven maailmaan pahuus tuli maailmansotina, diktaattoreina ja kansanmurhina. Oman sukupolveni perusturvallisuus on murentunut hitaammin, isku iskulta.

Palmen murhan symbolinen merkitys ymmärrettiin Suomessa tuoreeltaan. Helsingin Sanomien pääkirjoitus sunnuntaina 2. maaliskuuta 1986 kutsui murhaa hyökkäykseksi avointa ja tasa-arvoista pohjoismaista elämäntapaa vastaan.

”Hän [Palme] symbolisoi kautta maailman valistuneiden ihmisten mielissä pyrkimystä ihanteelliseen yhteiskuntaan, jossa vallitsee vapaus ja tasa-arvo sen kaikkien jäsenten kesken. Hänen kuolemansa draama ja ironia on kysymyksessä, voiko Ruotsi ja voivatko Pohjoismaat yleensä toivoa säilyttävänsä yhteiskuntansa turvallista vapautta, joka on täällä ollut todellisuutta ja suurimmassa osassa muuta maailmaa vain mahdotonta unelmaa.”

Vastaus kysymykseen: eivät voineet. Palmen murhan jälkeen meitä pohjoismaalaisia kohtasivat yhä uudet järkytykset: Estonian uppoaminen (vuonna 1994), Anna Lindhin murha (2003), Aasian tsunami (2004), Suomen kouluampumiset (2007 ja 2008), Anders Breivikin terrorihyökkäys (2011) ja Isis-terrorismi 2010-luvulla.

Enää kansankotia ei ole. Ruotsissa keskustellaan ydinaseen hankkimisesta ja harkitaan lakimuutosta, jotta teini-ikäiset palkkamurhaajat saataisiin kuriin.

Vuoteen 1986 mahtui kaksi muutakin suurta symbolista uutista: Urho Kekkosen kuolema ja Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus.

Kekkosen kuolema ei ollut tapahtuessaan enää järkytys vaan pelkkä epilogi draamalle, joka oli huipentunut presidentin sairauteen ja eroon viisi vuotta aikaisemmin. Kekkosen väistymisestä alkoi Suomessa jäidenlähtö, joka päättyi vuoden 1991 talousromahdukseen. Viimeistään pankkiherrojen käsienvääntelyä katsellessa sukupolveltani meni usko siihen, että Suomessa edes jollakulla olisi homma hallussa.

Mahdottomasta on tullut todennäköistä.

Tšernobyl oli toisenlainen järkytys. Se liittyi sosialismin ja Neuvostoliiton vararikkoon, joka ei tullut enää yllätyksenä kuin hölmöimmille. Mutta lommon saivat myös ydinvoima, asiantuntijuus ja teknologiausko. Olemmeko kokonaan väärällä tiellä, vaihtoehtoliikkeet kysyivät, ja kysyvät yhä.

Mutta aina pitää johonkin turvata: 1990-luvulla päätimme uskoa liberaaliin demokratiaan ja uusliberaaliin talouteen. Innokkaimmat julistivat, että olimme tulleet perille, historian loppuun.

Seurasi lisää kehollisia kokemuksia: vuoden 2001 terrori-iskut ja vuoden 2008 finanssikriisi. Yhdysvaltojen keskuspankin johtaja Alan Greenspan ilmoitti, ettei finanssikriisin olisi hänen tekemisensä tarkkojen laskelmien mukaan pitänyt olla teoriassa mahdollinen.

Finanssikriisiä nimitettiin mustaksi joutseneksi tutkija Nassim Nicholas Talebin vuonna 2007 ilmestyneen kirjan mukaan. Taleb kutsui tällä nimellä erittäin epätodennäköistä mutta toteutuessaan järisyttävää tapahtumaa. Mustat joutsenet ovat sen jälkeen lennelleet parvissa.

Vuosi 2016 oli taas uusi hullu vuosi: Britannia päätti erota EU:sta ja amerikkalaiset valitsivat presidentiksi Donald Trumpin. Sen jälkeen mahdoton onkin jo ollut todennäköistä.

Suursodan Euroopassa ei pitänyt olla mahdollinen. Se alkoi neljä vuotta sitten. Yhdysvaltojen piti olla demokratian ja vapauden takaaja. Nyt se vaatii itselleen Grönlantia ja julistaa tukea demokratian haudankaivajille. Euroopan unionin alla tikittää aikapommi. Kiinaanko tässä pitäisi luottaa, vai viinaan. . .

Jokainen sukupolvi kertoo historiasta oman tarinansa. Minun tarinani alkaa puhelimen pirinästä 40 vuotta sitten.

Lue lisää kirjoittajalta

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

© Helsingin Sanomat