Hyvinvointialueiden rahoitus on alusta asti nojannut ajatukseen, että raha seuraa tarvetta, ei menoja. Hallituksen tuore esitys pitää kiinni tästä perusratkaisusta, mutta kiristää kokonaisuutta merkittävästi. Vuodesta 2027 alkaen palvelutarpeen kasvusta huomioidaan rahoituksessa vain 60 prosenttia, ja päälle tulevat vielä määräaikaisista korotuksista luopumiset. Samaan aikaan tarvemallin päivittämisessä ollaan varovaisia, koska tietopohjan ja kirjaamiskäytöjen väitetään olevan vielä kehittymässä.

Tähän epävarmuuteen valtio tuo nyt uuden elementin, 41 pykälän mukaisen perälaudan. Sen tarkoituksena on turvata aluekohtaisen rahoituksen vähimmäistaso ja estää se, että jonkun alueen rahoitus laskisi edellisvuodesta. Vaikka tavoite kuulostaa perustellulta, perälauta ei ole valtion antamaa lisärahaa vaan järjestelmän sisäinen uudelleenjako. Se rahoitetaan leikkaamalla niiden alueiden rahoitusta, joiden kasvu ylittää maan keskiarvon. Käytännössä kasvavien ja kehittyvien alueiden rahoitusta siirretään suoraan supistuville alueille.

Tämä muuttaa järjestelmän kannustimet ja synnyttää vakavan moraalikadon riskin. Jos kasvualueella tehdään vaikeita rakenteellisia uudistuksia ja hillitään kustannuksia, saavutettu hyöty voidaan valuttaa perälaudan kautta muualle juuri silloin, kun alue tarvitsisi varoja uusien asukkaidensa palveluihin. Supistuvilla alueilla taas syntyy houkutus luottaa siihen, että rahoitustekniikka kantaa heikosti toimivien rakenteiden yli ilman välttämättömiä säästöpäätöksiä.

On kyseenalaista, miksi valtio luo uuden automaattisen tasausmekanismin, kun käytössä on jo olemassa oleva lisärahoitusmenettely. Esimerkiksi vuonna 2024 Vantaan ja Keravan hakemus hylättiin, koska alueella katsottiin olevan vielä sopeuttamisvaraa; ja olikin, kun vuodet 2024 ja 2025 mentiin Suomen kaiksita hyvinvointialeuista pienimmällä menokasvulla, ja  itseasissa asukaskohtaiset menot alenevat prosentteja (mitä muuten ei ikinäole missäään aikaisemmin tapahtunut:)).   Valtiolla on siis jo välineet ohjata ja tukea alueita silloin, kun perusoikeudet ovat aidosti vaarassa. Uusi perälauta tuntuukin askeleelta kohti poliittisesti ohjattua tasamallia, joka betonoi heikkoja rakenteita ja hämärtää pelisääntöjä. Suurin riski on, että sote-uudistuksen ydintehtävä – palveluverkon ja työtapojen aito uudistaminen – jää tekemättä, kun rahoitusjärjestelmä suojaa passiivisuutta ja rankaisee onnistumisesta. Jos perälauta betonoikin heikosti toimivia rakenteita ja lykkää välttämättömiä päätöksiä, se voi muutaman vuoden päästä tuottaa juuri sen, mitä sen piti estää: uusia alijäämiä ja saman vanhan kierroksen siitä, miten ne katetaan. Valitulla linjalla epävarmuus siirtyy eteenpäin juuri silloin, kun hyvinvointialueet tarvitsisivat selkeyttä vaikeiden rakenteellisten ratkaisujen tueksi.

© Uusi Suomi