Suomalaisen oikeusvaltion kulmakivi on mahdollisuus hakea muutosta viranomaisen päätökseen. Kansalaisen näkökulmasta kyse on suojasta vallan väärinkäyttöä vastaan. Muutoksenhaku varmistaa, ettei viranomaisen tulkinta jää lopulliseksi totuudeksi, vaan riippumaton tuomioistuin voi arvioida asian lain näkökulmasta.

Viime vuosina olemme kuitenkin nähneet uudenlaisen ilmiön. Yhä useammin oikeutta eivät hae yksittäiset kansalaiset, yritykset tai järjestöt, vaan julkiset, demokraattisesti valitut instituutiot itse. Hyvinvointialueet valittavat valtion päätöksistä hallinto-oikeuksiin ja korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Samalla käydään keskustelua siitä, kuinka pitkälle valtio voi ohjata alueita ja mitä tapahtuu, jos alue ei toimi valtion odotusten mukaisesti.

Mitä tämä kertoo suomalaisesta hallinnosta?

Ensimmäinen houkutus on nähdä tilanne merkkinä epäonnistumisesta. Että sote-uudistus natisee liitoksissaan. Että alueiden ja valtion välille on syntynyt vakava luottamuspula. Osittain näin voikin olla.

Toinen tulkinta on kuitenkin kiinnostavampi.

Ehkä kyse ei ole ensisijaisesti järjestelmän epäonnistumisesta, vaan siitä, että aluedemokratia on saavuttanut eräänlaisen aikuistumisvaiheen.

Kunnat ovat vuosikymmeniä riidelleet valtion kanssa oikeudessa. Valtionosuuksista, normiohjauksesta, velvoitteista ja tulkinnoista on käyty lukemattomia kiistoja. Kukaan ei pidä........

© Uusi Suomi